Tonttu, joka pelkäsi joulua

Tänään pääsen nukkumaan trendikkääseen seuraan. Parisängyn kanssani jakaa 28 tonttuovea.

Muualle ei mahdu. Tulossa on leirikoulun joulumyyjäisiä ja arpajaisia ja joka paikka on täynnä pikkupakettia ja sellofaanisettiä. Omia joululahjoja olen kasannut omaan vaatehuoneeseeni. Miehen vaatekomero toimii paketointivälinevarastona. Lapsi toivoi parvisänkyä, jotta saa lisää tilaa, koska hänen vaatehuoneeseensa ei enää mahdu.

Olen iltaisin rullannut arpalipukkeita ja lahjanauhaa niin että lapsen vaatehuoneeseen sijoitetut lakanat ovat jääneet vähän vähemmälle rullaamiselle.

Hermot rullautuivat jo ajat sitten. On se kumma, että 28 oppilaan oletettavasti noin 50 vanhemmasta mihin tahansa talkooseen ehtii vain kourallinen. Ja se on joka kerta se sama koura. On minullakin ihan kauheesti kaikkee muuta.

"Talvi itsessään ei ollut syypää siihen, että jokin nyt painoi ja ahdisti kotitontun mieltä. Syynä oli alkutalveen liittyvä työ ja kaikki siihen työhön liittyvä vastuu ja vaiva. Niin kuin kotitontulla ei olisi ollut työtä muutenkin tarpeeksi kodin hoitamisessa."

Lapsen harrastuksia ja jouluesityksiä, joiden kenraaliharjoituksissa pitää olla kello 16.00 tukka ranskanleteillä tai kiharrettuna ja mustissa tai valkoisissa legginseissä. Sama aika muuten, kuin työaikani päättyy 50 kilometrin päässä. Työiltoja. Pikkujouluja. Onko muuten kukaan pessyt pyykkiä?

"Kuluu päivä, toinen, kuluu viikko, kuluu kaksi, ja sitten eräänä päivänä onkin enää vain muutama päivä jouluun. Niin se tapahtuu, aina."

Välissä yritän metsästää kissalta virtsanäytettä. Laatikollinen barbeja on pesty kloriitilla jo noin viisi kertaa ja kaikilla alkaa olla mitta täynnä (samasta syystä tonttuovia ja sellofaanisettejä ei säilytetä ihan missä tahansa nurkassa). En onnistu. Kissa ei vahingossakaan pissaa viikkoon mihinkään. Päättelen, että sairaus ei voi olla akuutti. Juuri kun lapsen parvisänky saadaan kasattua, lorottaa katti toisen parisängyn laitaan - siis sen, jossa vanhemmat vuorotellen taaperon kanssa nukkuvat. Älä kysy miksi tai saatan purra -  varmaankin viikon verran pantatun rakon sisällön. Mies sanoo, ettei tiedä itkiskö vai nauraisko.

"Kyllä tämä oli tonttu. Oikea tonttu! Ja mitäs nyt, sehän alkoi itkeä. Kyyneleet valuivat pitkin sen poskia. Voi pikku raukkaa."

Minä tiedän. Tekee mieli itkeä muttei itketä. Eikä tässä nyt itkut auta. Miehen kanssa yritettiin vähän heittää viihteelle. Vietimme kaiken murjottamisen keskellä ehkä noin viisi minuuttia sovussa. Aamulla ei kumpikaan muista mikä harmitti. No tämä kaikki kai. Minä haluan mennä illalla vain yksin pimeään huoneeseen makaamaan hiljaa.

"Ehkäpä siksikin kotitontun on vaikeaa edes seurustella saunatontun kanssa. Jos kotitonttu vaikka mitä yritti puhella, niin vastauksena saattoi olla vain mulkaisu tai murahdus. Enintään kuului -Vai niin."

Nyt makaan hiljaa pimeässä huoneessa pikkukätösten askartelemien tonttuovien kanssa. Tonttuovi. Mikä viehättävä ajatus. Uskokaa tai älkää, minäkin hain sisustusliikkeestä oman oviaihion, sellaisen kalusteoven mallikappaleen, ajatuksena tehdä oma tonttuoveni. Katselin sitä pari viikkoa mikron päällä ja työnsin sen sitten vaatehuoneeseen. Ehkä sitten eläkkeellä. Minäkin haluan tonttuoven. Astua vaatehuoneesta Narniaan. Laskeutua tällä pyörremyrskyn riepottelemalla talolla Ozin ihmemaahan.

Minä OLEN jouluihminen. Uskon taikaan ja enkeleihin.  Minä pidän lahjapaperin rapinasta ja kauppojen joululauluista. Ongelma ei olekaan Joulu, vaan tämä kaikki muu häly. Ruuhkavuodet taitavat olla kello 16.05 kohdassa. Kotona odottaa koti ja perhe ja töissä mielenkiintoinen ja mukaansatempaava työ. Minä seison valtatiellä odottamassa vuoroani moottoritielle. Kellon viisarit ovat tänä arkisen sohjoisena torstaina ja tässä elämässäni samassa kohdassa. Kuulen vain vilkun tasaisen tikityksen ja katselen edessä ja takana oranssina vilkkuvia valoja. Olen koko ajan jossakin välissä. Poikkean reitiltä ja vien töistä lähteissä työpapereita melkein matkan varrelle. Hoksaan ostaa samalla kukat lapsen harrastusohjaajalle. Leivon lapsille luvatun piparitalon ja otan siitä samalla joulukorttikuvat töihin. Taputan itseäni olalle tästä multitaskauksesta, joihin vain äidit pystyvät. Take the first exit and enter the motorway. Navigaattori puhuu englantia, koska en ole ehtinyt ladata kielipakettia. Enkä lapsen päiväkotikuvia kuvapalvelusta. Enkä puhelimen, kameran tai omia akkujani. Hyvähän se on, kieliä, huomenna on taas kansainvälinen skypepalaveri. Olen vaihtanut juuri alaa (koska luin, että jos nainen haluaa edetä urallaan, se on tehtävä ennen 40 ikävuotta, huh, ehdinpäs hoitaa senkin!) enkä osaa alan sanastoa millään kielellä. Edes äidin.

Äiti. Äitini onneksi rientää Feeniksin tavoin tuhkan keskeltä hätiin, kun tulee se päivä ettei kukaan ehdi tehdä lapsille edes sitä saarioisen äitien ruokaa tai ranskanlettiä. Mietimme muuttoa lähemmäksi työpaikkoja. Noin kolme sekuntia. Sitten ymmärrämme, ettei se ole millään muotoa vaihtoehto, sillä täällä ovat mummot, nuo vaatimattomat arjen sankarit. He istuvat hiljaa kanelipuiden oksillaan kutomassa sukkiaan (lapsille) kunnes heitä kutsutaan. Keittävät kahvia ja konttaavat lattialla.

"Ja kotitonttu, joka oli piilossa kuusen takana ja odotti mitä sen tekemistä lahjoista sanottaisiin, näki hymyn ja tuli hyvin tyytyväiseksi."

Tulee kaverin kanssa puhetta ihonhoidosta (pesemme meikit saippualla) ja naurahdan, että ryppyynnyn varmaan sitten kerralla eräänä yönä. Niin todennäköisesti käy. Etsin teippiä ja käsiini osuu silmänympärysvoide. Ja kasvonaamio. Ja jalkahoito. Kaikki avaamattomia. Aamulla lätkin naamaan niveaa ja menen. Myöhässä jo. Elämässä ei yksinkertaisesti ole niin kauaa aikaa, että ehtisin seistä peilin edessä ajattelemassa, onko minulla ryppyjä. 

"Ja kun kerran oli tehnyt kotitontun valan, olivat nuoruuden hurjat päivät muistoja vain. Mitäpä niistä. Kaikki mikä oli takana, oli takana."

No mitä minä toivoisin?

"Kotitonttu oli uskaltautunut saunaan, sillä jouluna halusi olla jotenkin aivan puhdas, ja ihme ja kumma saunatonttu ei ollut ruvennut äyskimään, vaan ollut melkein ystävällinen, tarjonnut tuopin kotikaljaa, heittänyt löylyä, löytyipä lautaselta pikkuriikkinen vasta; kesällä tehty ja sitten kuivumaan ripustettu juuri näitä aikoja odottamaan. Ja se hymyili itsekseen ja sulki silmänsä, hyvä ettei uneen vaipunut."

Minä toivoisin kesän. Sillä siellä on minun tonttuoveni. Keep right and exit the motorway.

Sitaatit: Hannu Mäkelä, Tonttu joka pelkäsi joulua (1988)

Sinulla on muistoja tältä päivältä.

Näin kertoo minulle aamulla Facebook ja täräyttää ruutuun kuvan 1-vuotiaasta taaperosta uutuuttaan kiiltävän potkuauton päällä.

Oliko se noin pieni?
Tänään vietimme vilkasta 3-vuotisjuhlapäivää. Oikeat linnanjuhlat! Ajeltiin aamulla viereiseen kaupunkiin asti ostamaan prinsessamekko! Me prinsessat otimme vartin kauneusunet kauppakeskuksen parkkihallissa ja heräsimme siihen kun isi koputti mekon kanssa ikkunaan. Olen leiponut kakkuja ja granaattiomenacocktailpaloja pari päivää. Ostoslistalla on ollut kummallisia asioita kuten isomaltoosia, salmiakkimikstuuraa, limecurdia, taivaansinistä pastaväriä ja kierrekynttilöitä. Prinsessa ehti silitellä muutaman tunnin kotona mekkoaan ennen kuin sen sai pukea päälle: On kyllä kaunis mekko! Kuului sankari vähän väliä huokailevan silmät kiiltäen kimaltavaa akryylikangasta hipellellen.

On minulla muistoja. Juuri näiltä vuosipäiviltä. Myös niiden 364 välipäivien seasta nousee hataria muistikuvia. Hassuja sattumuksia tai letkautuksia. Pörröisiä päitä,  kimaltelevia pyörähdyksiä, kikattavia pyrähdyksiä.

Paljon on myös tummemman harmaita muistoja. Huutamisia. Murjottamisia. Kurjia sanoja ja oloja. Epäonnistumisia. Kaatumisia. Ylöskompuroimisia. Puhalluksia ja halauksia.

Halaukseen on harmit haihtuneet. Halauksia on tarvittu paljon.
Juhlimme lasta, mutta juhlin myös sitä, että olemme tässä. Olemme hengissä ja yhdessä.

Päivä on ollut pitkä, mutta valvon myöhään Paddington-iltateekuppini kanssa. Haluan hetken yksin. On taas yksi vuosi kahlattu ja uusi edessä. Kevätilta hämärtyy jo aika lempeästi kohti pimeää. Vielä ei ole puissa vihreää. Hätkähdän. Kevät on tullut minun nukkuessani. Istuin tässä nojatuolissa itkuinen vauva olallani ja rinnallani ensimmäisen kesän. Sateisena kesäkuuna katselin terälehtiään lumisateena tiputtavaa jasmiketta ja tuulessa heiluvia koivuja ja lohduttauduin etten enää syksyöitä näe. Tuli syksy. Tuli talvi. Tuli uudet kukat pihapensaisiin. Minä istuin yhä tunti tolkulla öitä huutavan lapsen kanssa.

Tuli uusi syksy. Minäkin huusin. Marssin ovet paukkuen yöllä ulos. Istuin takapihalla itkemässä. Kävelin pyjamassa kotikatua edestakaisin kun en tiennyt minne lähtisin. En jaksa tätä enää! Huusin avaruuteen avuttomuuttani.

Tulin sisään ja aamulla halasin.

Yritettiin elää ihan tavallisesti. Mutta kun se huusi. Se huusi vaunuissa. Se huusi autossa. Se huusi sylissä. Jos menin suihkuun, se huusi sen aikaa. Palleaa puristaa, kun vain ajattelenkin sitä huutamista. Eikä kukaan koskaan saanut selville miksi se huutaa, ei se kehuttu lastenlääkärikään. Muskariope kehui miten se osaa laulaa ja pysyy nuotissa. Nyökkään, ja mietin miten monta sataa tuntia mä olenkaan sille laulanut...

Ajettiin kotiin mekko-ostoksilta ja mietin, miksen minä mennyt takapenkille sen huutavan lapsen seuraksi? Mies sanoi, että kyllä hän sitä mietti, muttei uskaltanut koskaan sanoa.

Ei varmaan. Olin hermoni menettänyt ihmisraunio. En kyennyt loogiseen ajatteluun ja toimintaan enkä järkevään keskusteluun. Jos lapsi sattuikin nukkumaan, valvoin yksin Samarin-lasini kanssa. Stressireaktio tai äidinvaistot. Sama asia. Olisin varmaan tarvinnut apua, mutten osannut pyytää. Mietin kyllä, mutta en keksinyt mitä pyytäisin. Kommunikointini kanssa-asujille taantui murinan, älähtelyjen ja silmien pyörityksen tasolle. Ulkopuolisia väistelin. Jos nyt jonnekin ulkopuolisiin jaksoin lähteä.

Istun tässä nyt mukini kanssa pitkästä aikaa. On kulunut ensimmäinen vuodenaika, jonka öitä en ole istunut vahtimassa. Lapsi enimmäkseen nukkuu. Vuoronperään äidin tai isän kainalossa, mutta nukkuu.

Hiivin tytön viereen. Se hymyilee unissaan.
Muisteleeko juhlapäivästään jotain?

Olen elänyt jo sen verran matkaa, että tiedän minun muistojeni hämärtyvän suloisen utuiseksi maisemaksi mielensopukoihin. Syvänteiden ja huippujen rajat hämärtyvät ja yksi hyvä ja kaunis ranta peittää kallioon hakkaavan terävän vaahtopään. Vain merkityksekkäät jäävät, aallot laimenevat.

Suljen silmät ja ennen nukahtamista ehdin miettiä, millaisen kakun meille ensi vuonna teen ja kukkiiko jasmiini tänä vuonna yhtä hienosti kuin vuosi sitten.

Tyttö Punainen

Taas se iskee. Kevätkaiho. Varmaan se johtuu noista tyttärien lähestyvistä syntymäpäivistä.

Vanhempi heistä sai eilen pitkään ja hartaasti toivomansa italianpunaisen Jopon. Katson postilaatikolla, kun tyttö ajaa korttelia ympäri. Polkimista lähtee pitkät ja hoikat sääret ja niitä tuskin erottaa ojan pientareen lehdettömästä pajukosta. Ne päättyvät löysään ja värikkääseen collariin. Toki voi pyöräillä maaliskuussa collegepaidassa, vaikka ulkona on tuulettomalla hetkellä juuri ja juuri +3 astetta lämmintä. Hänen paksu tukkansa on tuulista takkutappuraa. Keväistä koivunoksaa. Hän on vähän semmoinen. Vallaton luonnonlapsi, jolla menee peilin edessä lähinnä hermot ja lettinauhat lentävät nurkkaan.

- Miksi juuri punainen, kysyn.
- Ei mulle sovi mikään muu väri.

Hän hymähtää tyhmälle kysymykselleni, hyppää pyörän selkään ja laulaa It's raining meniä kunnes kääntyy risteyksestä enkä enää kuule häntä. Minun vuoroni hymähdellä, tyttö tuskin ymmärtää laulunsa sanoja, mitä se nyt tommosia. Hänestä tulee kuulemma kokki tai eläintenhoitaja. Muuttaa ehkä Turkuun. Tulee mikä tulee. Tiedän, että koko ajan on lähempänä päivä, kun minä jään postilaatikolle hymisemään, eikä hän tulekaan enää toisesta suunnasta takaisin.
Kunhan ei kaatuisi pahasti.

Kunhan uskaltaisi aina olla itsensä värinen.

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset

kyllä sen ymmärrät

kovin paljon on myös itsestäs kiinni miten

tämänkin kuvan värität

Mene edeltä kyllä se jää kantaa

kyllä se jää kantaa, sulje jo silmäsi

ole rauhassa, tiedät mä sua seuraan

Tunne kuinka tuuli

sun kasvoillesi maalaa värin uuden

on aamun kuiskaus, hiljaa se sut herättää

Stella: Aamun kuiskaus

Bataatin vuosi

Tämä on Suuren Rakkauteni, Bataatin, tarina.

The beginning.

Ensimmäinen bataattini - siis se, josta tämä tarina kertoo - meni pötkölleen multaan jo tammikuussa. Bataatin kanssa kuulemma pitää olla ajoissa, sillä itäminen voi kestää useita viikkoja. Voi. Tämän yksilön kohdalla noin 16. Siinä se möllötti koko kevään muuttumatta yhtään miksikään. Välillä tökkäsin sitä sormella onko se mädäntynyt ja nostelin varovasti josko juuria näkyisi, mutta ei, se vaan makasi siinä. Käsittääkseni normaali itämisaika on kuitenkin jotain 4-6 viikon välillä eli tämä tapaus oli vain erittäin hidas touhuissaan. 

Toukokuussa vinttasin koko mötkön kyllästyneenä kompostiin. Kauhoakseni sen hätäisesti takaisin petiinsä; kaverilla oli kuin olikin yksi pitkä juuri! Parissa viikossa se alkoi puskea ituja turbovauhdilla. noin 10-senttisiksi (mikä tapahtuu parissa päivässä) kasvettuaan katkaisin verson ja juurrutin niitä vesilasissa. Tästä yksilöstä sain 9 versoa, joista osa meni avomaalle ja osa amppeleihin.

It's alive!

Two weeks later....

On your own now

Kesäkuu oli kylmä ja sateinen ja olin huolissani lavakasvimaani kasvukauden lyhyydestä. Syystäkin, avomaan tyypit eivät ehtineet koskaan edes kukkaan. Syksyllä tongin pettyneenä multaa: yksikään juuri ei ollut edes sen verran pullistunut, että voisi sanoa niiden edes yrittäneen.

Sen sijaan amppeleiden asukkaat kasvoivat ja kukkivat komeasti. Bataatti kasvaa koko kesän todella nopeasti, joten siitä saa kauniin ja rehevän amppelin jonkun kesäkukan kaveriksi.

The Beauty

Kesä taipui talveen ja lokakuussa oli aika laittaa kuistin viimeisetkin sissit pakettiin. Yksi amppelibataatti oli vielä niin vehreä, etten raaskinut heittää sitä pois. Nostin sen sisään ja ajattelin, että heitän sen pois kun se on pudottanut lehtensä. Joulukuussa bataatti alkoi näyttää melko kuivalta, mutta kuivien lehtien joukosta löysin myös uusia versoja.

The Christmas

Sain versoista juurrutettua viisi uutta alkua ja päätin etten enää jaksa katsella tuota emokasvia, joka oli pelkkää pitkää ruskeaa vartta. Ikkunalaudalle piti myös saada tilaa kohta puoliin alkavaa (lue: lapasesta lähtevää) muiden kasvien idätystä varten.

Hihkuin kuin pikkulapset jouluaattona kaivaessani ruukusta mukulan toisensa perään! Olivathan ne pieniä, mutta olivat!

Ja erittäin innoissani olen myös siitä, että nyt ikkunalla kasvaa jo uusia taimia eli tämän kesän bataateilla on tripla-aika pullistua!

The Harvest

Vinkit?

- Bataatin idättämiseen löytyy googlesta sata ja yksi erilaista variaatiota. Joku virittää puolikkaita vesilasiin, toinen laittaa pystyyn ja toinen vaakaan. Itse päädyin tuohon kylkiasentoon, sillä bataatista on hankala tietää kumpi  on ala- ja yläpää.

- Usko, että bataatti kasvaa jopa nopeammin kuin papu - suunnittele jo pienen bataatin tulevaisuus ajoissa. Sen kiedottua itsensä naapuriin,  ei sitä enää noin vaan pujotellakaan auki.

The next generation