Näin kertoo minulle aamulla Facebook ja täräyttää ruutuun kuvan 1-vuotiaasta taaperosta uutuuttaan kiiltävän potkuauton päällä.
Oliko se noin pieni?
Tänään vietimme vilkasta 3-vuotisjuhlapäivää. Oikeat linnanjuhlat! Ajeltiin aamulla viereiseen kaupunkiin asti ostamaan prinsessamekko! Me prinsessat otimme vartin kauneusunet kauppakeskuksen parkkihallissa ja heräsimme siihen kun isi koputti mekon kanssa ikkunaan. Olen leiponut kakkuja ja granaattiomenacocktailpaloja pari päivää. Ostoslistalla on ollut kummallisia asioita kuten isomaltoosia, salmiakkimikstuuraa, limecurdia, taivaansinistä pastaväriä ja kierrekynttilöitä. Prinsessa ehti silitellä muutaman tunnin kotona mekkoaan ennen kuin sen sai pukea päälle: On kyllä kaunis mekko! Kuului sankari vähän väliä huokailevan silmät kiiltäen kimaltavaa akryylikangasta hipellellen.
On minulla muistoja. Juuri näiltä vuosipäiviltä. Myös niiden 364 välipäivien seasta nousee hataria muistikuvia. Hassuja sattumuksia tai letkautuksia. Pörröisiä päitä, kimaltelevia pyörähdyksiä, kikattavia pyrähdyksiä.
Paljon on myös tummemman harmaita muistoja. Huutamisia. Murjottamisia. Kurjia sanoja ja oloja. Epäonnistumisia. Kaatumisia. Ylöskompuroimisia. Puhalluksia ja halauksia.
Halaukseen on harmit haihtuneet. Halauksia on tarvittu paljon.
Juhlimme lasta, mutta juhlin myös sitä, että olemme tässä. Olemme hengissä ja yhdessä.
Päivä on ollut pitkä, mutta valvon myöhään Paddington-iltateekuppini kanssa. Haluan hetken yksin. On taas yksi vuosi kahlattu ja uusi edessä. Kevätilta hämärtyy jo aika lempeästi kohti pimeää. Vielä ei ole puissa vihreää. Hätkähdän. Kevät on tullut minun nukkuessani. Istuin tässä nojatuolissa itkuinen vauva olallani ja rinnallani ensimmäisen kesän. Sateisena kesäkuuna katselin terälehtiään lumisateena tiputtavaa jasmiketta ja tuulessa heiluvia koivuja ja lohduttauduin etten enää syksyöitä näe. Tuli syksy. Tuli talvi. Tuli uudet kukat pihapensaisiin. Minä istuin yhä tunti tolkulla öitä huutavan lapsen kanssa.
Tuli uusi syksy. Minäkin huusin. Marssin ovet paukkuen yöllä ulos. Istuin takapihalla itkemässä. Kävelin pyjamassa kotikatua edestakaisin kun en tiennyt minne lähtisin. En jaksa tätä enää! Huusin avaruuteen avuttomuuttani.
Tulin sisään ja aamulla halasin.
Yritettiin elää ihan tavallisesti. Mutta kun se huusi. Se huusi vaunuissa. Se huusi autossa. Se huusi sylissä. Jos menin suihkuun, se huusi sen aikaa. Palleaa puristaa, kun vain ajattelenkin sitä huutamista. Eikä kukaan koskaan saanut selville miksi se huutaa, ei se kehuttu lastenlääkärikään. Muskariope kehui miten se osaa laulaa ja pysyy nuotissa. Nyökkään, ja mietin miten monta sataa tuntia mä olenkaan sille laulanut...
Ajettiin kotiin mekko-ostoksilta ja mietin, miksen minä mennyt takapenkille sen huutavan lapsen seuraksi? Mies sanoi, että kyllä hän sitä mietti, muttei uskaltanut koskaan sanoa.
Ei varmaan. Olin hermoni menettänyt ihmisraunio. En kyennyt loogiseen ajatteluun ja toimintaan enkä järkevään keskusteluun. Jos lapsi sattuikin nukkumaan, valvoin yksin Samarin-lasini kanssa. Stressireaktio tai äidinvaistot. Sama asia. Olisin varmaan tarvinnut apua, mutten osannut pyytää. Mietin kyllä, mutta en keksinyt mitä pyytäisin. Kommunikointini kanssa-asujille taantui murinan, älähtelyjen ja silmien pyörityksen tasolle. Ulkopuolisia väistelin. Jos nyt jonnekin ulkopuolisiin jaksoin lähteä.
Istun tässä nyt mukini kanssa pitkästä aikaa. On kulunut ensimmäinen vuodenaika, jonka öitä en ole istunut vahtimassa. Lapsi enimmäkseen nukkuu. Vuoronperään äidin tai isän kainalossa, mutta nukkuu.
Hiivin tytön viereen. Se hymyilee unissaan.
Muisteleeko juhlapäivästään jotain?
Olen elänyt jo sen verran matkaa, että tiedän minun muistojeni hämärtyvän suloisen utuiseksi maisemaksi mielensopukoihin. Syvänteiden ja huippujen rajat hämärtyvät ja yksi hyvä ja kaunis ranta peittää kallioon hakkaavan terävän vaahtopään. Vain merkityksekkäät jäävät, aallot laimenevat.
Suljen silmät ja ennen nukahtamista ehdin miettiä, millaisen kakun meille ensi vuonna teen ja kukkiiko jasmiini tänä vuonna yhtä hienosti kuin vuosi sitten.
Oliko se noin pieni?
Tänään vietimme vilkasta 3-vuotisjuhlapäivää. Oikeat linnanjuhlat! Ajeltiin aamulla viereiseen kaupunkiin asti ostamaan prinsessamekko! Me prinsessat otimme vartin kauneusunet kauppakeskuksen parkkihallissa ja heräsimme siihen kun isi koputti mekon kanssa ikkunaan. Olen leiponut kakkuja ja granaattiomenacocktailpaloja pari päivää. Ostoslistalla on ollut kummallisia asioita kuten isomaltoosia, salmiakkimikstuuraa, limecurdia, taivaansinistä pastaväriä ja kierrekynttilöitä. Prinsessa ehti silitellä muutaman tunnin kotona mekkoaan ennen kuin sen sai pukea päälle: On kyllä kaunis mekko! Kuului sankari vähän väliä huokailevan silmät kiiltäen kimaltavaa akryylikangasta hipellellen.
On minulla muistoja. Juuri näiltä vuosipäiviltä. Myös niiden 364 välipäivien seasta nousee hataria muistikuvia. Hassuja sattumuksia tai letkautuksia. Pörröisiä päitä, kimaltelevia pyörähdyksiä, kikattavia pyrähdyksiä.
Paljon on myös tummemman harmaita muistoja. Huutamisia. Murjottamisia. Kurjia sanoja ja oloja. Epäonnistumisia. Kaatumisia. Ylöskompuroimisia. Puhalluksia ja halauksia.
Halaukseen on harmit haihtuneet. Halauksia on tarvittu paljon.
Juhlimme lasta, mutta juhlin myös sitä, että olemme tässä. Olemme hengissä ja yhdessä.
Päivä on ollut pitkä, mutta valvon myöhään Paddington-iltateekuppini kanssa. Haluan hetken yksin. On taas yksi vuosi kahlattu ja uusi edessä. Kevätilta hämärtyy jo aika lempeästi kohti pimeää. Vielä ei ole puissa vihreää. Hätkähdän. Kevät on tullut minun nukkuessani. Istuin tässä nojatuolissa itkuinen vauva olallani ja rinnallani ensimmäisen kesän. Sateisena kesäkuuna katselin terälehtiään lumisateena tiputtavaa jasmiketta ja tuulessa heiluvia koivuja ja lohduttauduin etten enää syksyöitä näe. Tuli syksy. Tuli talvi. Tuli uudet kukat pihapensaisiin. Minä istuin yhä tunti tolkulla öitä huutavan lapsen kanssa.
Tuli uusi syksy. Minäkin huusin. Marssin ovet paukkuen yöllä ulos. Istuin takapihalla itkemässä. Kävelin pyjamassa kotikatua edestakaisin kun en tiennyt minne lähtisin. En jaksa tätä enää! Huusin avaruuteen avuttomuuttani.
Tulin sisään ja aamulla halasin.
Yritettiin elää ihan tavallisesti. Mutta kun se huusi. Se huusi vaunuissa. Se huusi autossa. Se huusi sylissä. Jos menin suihkuun, se huusi sen aikaa. Palleaa puristaa, kun vain ajattelenkin sitä huutamista. Eikä kukaan koskaan saanut selville miksi se huutaa, ei se kehuttu lastenlääkärikään. Muskariope kehui miten se osaa laulaa ja pysyy nuotissa. Nyökkään, ja mietin miten monta sataa tuntia mä olenkaan sille laulanut...
Ajettiin kotiin mekko-ostoksilta ja mietin, miksen minä mennyt takapenkille sen huutavan lapsen seuraksi? Mies sanoi, että kyllä hän sitä mietti, muttei uskaltanut koskaan sanoa.
Ei varmaan. Olin hermoni menettänyt ihmisraunio. En kyennyt loogiseen ajatteluun ja toimintaan enkä järkevään keskusteluun. Jos lapsi sattuikin nukkumaan, valvoin yksin Samarin-lasini kanssa. Stressireaktio tai äidinvaistot. Sama asia. Olisin varmaan tarvinnut apua, mutten osannut pyytää. Mietin kyllä, mutta en keksinyt mitä pyytäisin. Kommunikointini kanssa-asujille taantui murinan, älähtelyjen ja silmien pyörityksen tasolle. Ulkopuolisia väistelin. Jos nyt jonnekin ulkopuolisiin jaksoin lähteä.
Istun tässä nyt mukini kanssa pitkästä aikaa. On kulunut ensimmäinen vuodenaika, jonka öitä en ole istunut vahtimassa. Lapsi enimmäkseen nukkuu. Vuoronperään äidin tai isän kainalossa, mutta nukkuu.
Hiivin tytön viereen. Se hymyilee unissaan.
Muisteleeko juhlapäivästään jotain?
Olen elänyt jo sen verran matkaa, että tiedän minun muistojeni hämärtyvän suloisen utuiseksi maisemaksi mielensopukoihin. Syvänteiden ja huippujen rajat hämärtyvät ja yksi hyvä ja kaunis ranta peittää kallioon hakkaavan terävän vaahtopään. Vain merkityksekkäät jäävät, aallot laimenevat.
Suljen silmät ja ennen nukahtamista ehdin miettiä, millaisen kakun meille ensi vuonna teen ja kukkiiko jasmiini tänä vuonna yhtä hienosti kuin vuosi sitten.
