Tyttö 7kk

En vaan voi olla taas kirjoittamatta turvapaikanhakijoista. Olen nyt ollut siellä. Hätämajoituskeskuksessa. Useamman kerran, mutta kuitenkin ihan liian vähän. Olen joka ikinen kerta mennyt sinne "hetkeksi vähän jeesimään" ja joka ikinen kerta olen lähtenyt pala kurkussa pois, miten paljon olisi tehtävää...

Enkä ole edes keskustellut juuri tervehtimistä enempää yhdenkään turvapaikanhakijan kanssa. Juuri nyt koen auttavani suomalaisia. Niitä vapaaehtoisia, jotka pystyvät suuremmalla panoksella auttamaan. Minun osuuteni on ollut marginaalista, ja sekin lähinnä oman sädekehän kiillotusta. Että edes jotain.

Ne pienet hetkeni hätämajoituksessa ovat kuitenkin olleet minulle todella iso asia. Olen ymmärtänyt niin paljon. Ajatellut.

Ensinnäkin. Onhan se nyt herranjumala lottovoitto syntyä Suomeen. Vaikka se suomimies on vähän jähmeä ja joisi mieluummin liikaa kaljaa ja kattoisi formuloita, niin minä voin ihan pokkana ilmoittaa yhteen muutettuamme, että minä en sitten aio tässä talossa tiskata. Enkä tiskaa. Se tiskaa. Minä voin myös samalle miehelle ilmoittaa, että minä lähden nyt ryyppäämään, ja laittaudun nätiksi, ehkä jopa vähän seksikkääksi, ja se jää kotiin ja hoitaa mukisematta lapset. Myös sen toisen miehen siittämän, johon sillä ei ole minkäänlaista velvoitetta. Samalla minä tiedän, että voin keinuttaa peppuani tanssilattialla ihan turvallisesti. Tai olla keinuttamatta jossei huvita. Tuolle samalle miehelle minä ilmoitan, että nyt minä alan opiskelemaan arabiaa ja menen vapaaehtoistyöhön auttamaan ulkomaalaisia miehiä, naisia ja lapsia. Ja se on tietenkin lasten kanssa. Eikä se kysele vaan ajaa kiltisti pihaan, kun vien laatikkokaupalla pieneksi jääneitä ja käyttämättömiä mennessäni. Toistan tämän useita kertoja, eikä se vieläkään sano mitään, saati käytä tai uhkaile väkivallalla, vaikka tiedämme molemmat, että se on ainakin vähän erimieltä. Mutta kun meillä Suomessa on ihan ookoo olla erimieltä. Parisuhteessa. Maahanmuutossa. Tulen baarista kotiin ja siellä on hiljaista, tuoksuu saunapuhtaalta. Saunassa käytiin sekin keskustelu, että ei nyt sitten ihan kauheesti näistä kotona puhuta, kun ollaan eri linjoilla. Ja silti me jotenkin käsittämättömällä tavalla pystymme puhumaan lapsille asioista neutraalisti, mutta kuitenkin omaa kantaamme korostaen. Eikä lapset ole mitenkään sekaisin. Niistä on ihan ookoo keskustella asiasta eri näkökulmista. Ja sitten ne muodostavat ihan ikioman mielipiteensä ja sekin on kaikille ihan ookoo.

Saati että minun tarvitsisi pelätä ulkopuolista uhkaa kuten sotaa, poliisia tai edes naapuria.

Minä sen sijaan nostatan karvojani milloin mistäkin. Viimeksi siitä, kun sanovat mediassa, että meillä Suomessakin on köyhiä, että ensin pitäisi hoitaa heidät.

Minä olen yksi heistä, älkää helvetissä panko sanoja minun suuhuni. Kyllä minä tiedän miltä tuntuu saada paketti sieltä joulupuukeräyksestä. Siinä lukee: Tyttö 7kk. Paketista löytyy jonkun neuloma villa-asu. Minä itken. Se tuntui niin hyvälle. Että joku on halunnut auttaa meitä. Että joku on istunut illat ja neulonut minun lapselleni, hänelle ventovieraalle, lämmintä ylle. Pyyhin silmiäni nyt vieläkin kun kirjoitan ja muistelen sitä. Emme me sitä pakettia olisi tarvinneet. Ja olisin itsekin voinut neuloa kaiken lämpimän lapsille. Kyse oli eleestä. Auttamisesta.

Olin köyhä, kotihoidontuella elävä yyhoo. Asiat piti mennä toisin. Vaan kun ei mennyt. Sain toimeentulotukea. Kyllä se sama lapsi sai sukulaisiltakin lahjoja ja kyllä meillä on aina ruokaa ollut. Oli vain tiukkoja aikoja.
Olin jopa siinä kuuluisassa tilanteessa, että yhteiskunta maksoi minulle enemmän tekemättä mitään, kuin mitä silloisilla työmarkkinoilla oli tarjota. Suomessa se vaan menee niin. Suomeen syntyneille ja Suomeen paenneille. Että pidetään huolta.

Päätin lopulta ottaa riskin ja lähteä opiskelemaan. Se tiesi muuttoa toiselle paikkakunnalle ja talouden huonontumista entisestään, mutta ymmärsin, että se olisi väliaikaista ja toisaalta myös välttämätöntä, päästäkseni eteenpäin.

Ja se kannatti. Nyt asun taas kotipaikkakunnallani, minulla on korkeakoulututkinto, vakituinen työ rakastamallani alalla, kaksi lasta, omakotitalo ja koirakin heti kun kissoista päästään. Niin, ja se imuroiva suomimies. Elämä ei ole vaurasta, mutta turvallista. Voin ostaa ruokaa ja vaippoja miettimättä, onko niihin rahaa vielä ensi viikollakin.

Nyt on minun vuoroni auttaa. Mutta tiedättekö mitä. Olisin varmasti auttanut ihan niin suurella panoksella kuin olisin pystynyt 8 vuotta sittenkin. Silloin kun olin se köyhä suomalainen.

Äiti, otetaan meillekin yksi, jooko jooko?

Tämä on jo toinen kerta, kun vertaan pakolaista koiraan, joten mut saa kivittää.

Eli tällä kertaa pohdinnassa on, miten kertoa lapsille pakolaisista.

Mediassakin aihetta on käsitelty mm. Hesarissa
http://www.hs.fi/m/elama/a1441773595236
On toki myös somessa joku ehtinyt tuohtumaan, kuinka oli oikein joku opettaja mennyt asiasta puhumaan. Huoh.

Olen ennenkaikkea tullut siihen tulokseen, että tunne lapsesi. Tiedän alakoululaisen, joka lukee hesarin aamupalaksi ja sitten on tämä toinen evvk-äärilaita, jota meidän perheen ikäluokat edustavat.

Asia on tärkeä ja aiheessa kun nyt vaan on se huoli- ja levottomuusasiakin, niin olen koittanut puhua. Ensimmäisen -mielestäni ihan hyvin menneen- keskustelun jälkeen tuli otsikossa esitetty kysymys _täsmälleen_ samalla äänensävyllä, kuin koira-keskusteluidenkin jälkeen. Totesin, että emme pureudu aiheeseen kovinkaan syvällisesti.

Miten sitten kertoa siitä huolesta lapselle? Mitä pienempi (fyysisestä iästä viis!) sen konkreettisemmin? Eli suomeksi miten?
En halua sanoa, että älkää kulkeko yksin pimeällä nyt kun Ne tulee. Toisaalta en ole varma meneekö yleispätevä varoittelu jakeluun.

Viime yönä valvoin taas (se nyt ei ylitä uutiskynnystä). Nuorin kömpi kainaloon ja yhtäkkiä minut valtasi tunne, miten pelottava paha maailma on heti ikkunan takana (koska tämäkin toistuu noin 2-3 kertaa yössä, usein huudon kera, niin se ei normaalisti aiheuta tälläisiä tuntemuksia, vaan pikemminkin se paha on tuntunut olevan talon sisäpuolella). Täällä me olemme turvassa. Lämpimässä. Tässä rumassa seitkytlukulaisessa pikkutönössämme täällä vanhan pellon pohjassa, missä suurin vaara on hallan vaara.

Että miten ihmeessä minä sen kerron lapsille? Että älkää astuko tuosta ovesta ulos, kun teidätkin syödään elävältä, pala kerrallaan, kuten meidät kaikki muutkin.

Turvapaikanhakijoita (huomatkaa myös uhanalainen amurinleopardi) saapuu junalla kaupunkiin, jossa on meneillään mielenosoitus ja vastamielenosoitus.

Hopotus: Sini tuplajynssäri

Pitkästä aikaa testaushommissa! Ja innosta piukeena tätä Tuplajynssäriä odotin. Ei tuo kylppärin pesu oo tämän emännän missään Kotitöiden Top 10:ssä. Ja sen kyllä huomaa.

Sini Tuplajynssäri sisältää kaksi tuotetta. Pienen harjan ja isomman Sinin varsiin sopivan harjaosan.

Isommalla harjalla vetelee näppärästi lattia- ja seinäpinnat. Muotoilun ansiosta sillä pystyy pesemään myös kalustejalkojen ympäriltä, mutta tämä ominaisuus ei minun kylppärissäni ollut tarpeellinen. Notkean, joka suuntaan taipuvan nivelen ansiosta se sujahtaa kyllä sukkelasti kalusteiden allekin. Sen sijaan jäin kaipaamaan pidempiä harjoja reunoihin. Nyt kävi niin, että kyllä vaan piti nöyrtyä tämänkin vekottimen jälkeenkin polvilleen ja hieroa käsijynssärillä nurkat, joihin harjat eivät kuitenkaan olleet yltäneet.

Tuolle pikkujynssärille kyllä täydet pisteet. Pinkki pikkuapulainen kiitää laatan saumassa kuin pendolino raiteilla. Samoin sen päätyharjakset yltävät nurkkiinkin.

Loppusanoiksi voisin todeta tämän hyväksi tuotteeksi, joka kyllä juuriharjan ja lankamopin hakkaa kuusnolla. Ei ole jynssärin vaan jynssääjän vika, ettei saumoille ole näytetty minkäänlaista harjaa hetkeen: Kylpyhuonepesuaineen sijaan näille olisi varmaan pitänyt käyttää kloriittia. Ei Tuplajynssärikään kylpyhuoneen siivouksesta hauskaa tehnyt. Mutta nyt se on taas tehty vähäksi aikaa :)

Lisätietoja tuotteesta:
http://www.sinituote.fi/roosanauha
Lisätietoja Hopottamisesta:
www.hopottajat.fi

Sopeudu tai kuole

Pitkään ajattelin, etten osallistu keskusteluun. Koen asian liian isoksi palloksi itselleni. Toki minullakin on mielipiteeni, mutta yhteiskunnallinen saati ulko-, sisä- ja turvallisuuspoliittinen tietämykseni ei ole riittävää faktojen laukomiseen, ongelmanratkaisuun eikä edes villeihin visioihin.

Mutta sitten se odotettu viesti tuli. Nyt ne tulevat. Tänne meidän kyläpahaseen, jossa ulkomaalaista on saanut etsimällä etsiä löytääkseen.

Ensimmäinen ajatukseni oli: Mitä minä voin tehdä vai voinko tehdä mitään? Muutamaa kolikkoa lukuunottamatta en ole ottanut minkäänlaista osaa näihin talkoisiin. Nyt on aika ja mahdollisuus.

Mahdollisuus.

Kaiken tämän uutisoinnin keskellä olen koittanut miettiä, mitä he ovat ja ajettelevat. Asettua turvapaikanhakijan adidaksiin.

Ne vihaa Suomea

Käsi sydämellä, maailmassa on aika monta viehättävämpää paikkaa kuin syyskuinen pikkukaupunki Meri-Lapissa. Muutaman syksyisen yön Torniossa viettäneenä, en voi olla  huomauttamatta että jos se olisi ainoa kokemukseni Suomesta, minäkin saattaisin vihata Suomea...

Ne tulee eri kulttuurista

Vaikka vertaus on huono, en voi olla ajattelematta omaa lähtöäni Italiaan. Olin 19-vuotias. En ollut matkustanut Ruotsinlaivaa kauemmas ilman huoltajaa. Kieltä olin opetellut tasan sen verran, että osasin laskea kymmeneen ja sanoa päivää, kiitos ja anteeksi. Muullakaan kielipäällä ei ollut kehumista, lukiossa kiinnosti enemmän pojat ja bileet kuin epäsäännölliset verbit.

Humps.

Siellä olin. Istuin yksin huoneessani ja poltin käsi täristen tupakkaa. Opettelin kädestä pitäen sanoja, haarukka, lautanen, munakoiso, mozzarella, prosciutto crudo. Kotona äiti teki ruuat. Olin kasvanut pumpulissa. Kaikki oli uutta. Espresso pahaa. En osannut käyttää lavuaarin hanaa. En ymmärtänyt mitään mitä minulle puhuttiin. Mitä hittoa mä oikein ajattelin kun lähdin.

3kk myöhemmin tulin käymään kotona. Ei täällä ollut minulle vieläkään mitään, läksin takaisin. Puoli vuotta myöhemmin lähdin taas kotiin, sairaalasta hakemaan apua jalkavaivaan. En meinannut sopeutua takaisin. Rakastin Italiaa. Rakastan yhä. Miksi? Mitä oikein tapahtui?
Vastaus on: Ihmiset.
He kotouttivat minut. 20 tuntia saapumiseni jälkeen aloitin työt tarjoilijana. Yritin vetäytyä huoneeseeni, mutta he raahasivat minua mukaansa kahviloihin ja kuppiloihin. Ensimmäiset viikot nökötin hiljaa pöydässä ja kuuntelin heidän laulavaa sointiaan ymmärtämättä mitään. Hymyilin jos joku sanoi minulle jotain. He myös riitelivät ja huusivat niin että ujon suomitytön korvat punoittivat pelkästään joutuessani seuraamaan väittelyä. Se huuto ei ollut mitään, verrattuna siihen miten he huusivat jalkapalloa katsoessaan. Puoli vuotta myöhemmin huusin ja rähjäsin pomolleni kaikki tuntemani kirosanat italiaksi ja huidoin käsilläni aivan kuten he. En ikinä ennen sitä enkä sen jälkeen ole voinut kuvitellakaan tekeväni Suomessa samoin. He olivat outoja, mutta mukavia.
Heidän ruokansa oli outoa, mutta aloin pitämään siitäkin, jopa espressosta ja munakoisosta. He pitivät minua osana heitä, vaikka käytännössä isosena työkokemuksensa hankkineella suomalaisella ylioppilaalla oli aika vähän tekemistä italialaisen parisataapaikkaisen ravintolan kanssa.

Ne vie meidän naiset

Katsoin pitkään kuvaa suomileijonapaitarivistä Tornion rajalla, enkä voinut olla ajattelematta että enpä ihmettele miksi.

Me suomitytöt menimme Italiaan ja viettelimme heidän miehensä. Kyllä vaan. Vaalea sinisilmä käänsi katseet kadulla. Oli siinä varjopuolensakin. Piti tapailla vähän salaa, koska kaikki ei tykänneet. Kerran pääsin mukaan porukkaan,missä oli naisiakin (siis muualta kuin ravintolan henkilökunnasta, jotka olivat täyttä kultaa kaikki). "Haittaako, jos Myakin tulee?"

Erilaisuus pelottaa ja kiehtoo. Naiset rakastuvat renttuihin ja ulkomaalaisiin. On todellinen riski, että suomimies häviää soidinmenot baaritiskillä pörhistelevälle tummasilmälle. Mutta kumppaninvalinnassa suurempi merkitys on yhteisellä arvomaailmalla, joten en usko että yhtään baaripiparia syvällisemmällä tasolla maahanmuuttajat koituvat kansakuntamme kohtaloksi.

Itseasiassa olen huolestuneempi siitä, että jos ne ei löydäkään naista. Yksinäisellä suomimiehellä on pullonsa, mutta mitä yksinäisellä maahanmuuttajalla on? Mitä sitten tapahtuu? Mitä muuten suomimies tekisi joutuessaan yksin vieraaseen maahan?

Ei ne oo sotaa nähneetkään

Meille suomalaisillehan se on suositeltavaa. Menkää menkää, aupaireiksi, vaihto-oppilaiksi, kansainvälistykää, nuoret! Etsikää, kolkatkaa kantapäitänne. Löytäkää paikkanne, maailmanlapset. Paitsi te elintasosurffarit Irakista.

19-vuotias Mya pakkasi matkalaukkunsa, koska pikkukaupungilla ei ollut silloin antaa minulle mitään. Vaikka kolmekymppisellä Myalla on asiat paljon vakaammin ja pikkukaupunki on antanut työn ja perheen, löydän silti yhä itseni satunnaisesti ajattelemasta samaa.

En tiedä Mohammedin taustasta mitään, mutta jostain syystä uskon, että häntä ajaa sama ajatus.

Ei niille kelpaa edes ruoka

Pyrin olemaan romantisoimatta kuvaa turvapaikanhakijasta nälkäisenä, huopaan käärittynä orpolapsena. Mutta kieltämättä minustakin syömälakko kuulostaa epäkohteliaalta. Mutta taaskaan en pysty yhden iltalehtiotsikon perusteella luomaan asiasta kuvaa. Ahdistun kun en näe kokonaisuutta. Mitä tämä on? Mistä on kyse? Keitä he ovat?

Kulttuuri on mm jaettujen asenteiden, arvojen, tavoitteiden ja käytäntöjen kokoelma, joka on luonteenomainen ihmisryhmälle. Kulttuuri on kykyjä, taitoja ja käytöksen piirteitä, jotka vaihtelevat esim. maantieteellisen sijainnin mukaan. (wikipedia)

He tarvitsevat meitä suomalaisia kertomaan ja näyttämään, miten Suomessa ollaan.

Vuosia Italian reissuni jälkeen yksi heistä tuli luokseni. Ensimmäinen ulkomaanmatka. Suomeen osui tuolloin kovat pakkaset, -34 näytti mittari parhaimmillaan. Hän ei löytänyt s-marketista sopivaa jauhoa ja soitti harmitellen asiasta mammalleen. Hän makasi selällään keittiön lattialla, jotta näkisi uunissa kypsyvän pizzapohjan kypsyyden. Uskallan väittää, että hänen mielestään meidän kahvimme oli vähintään yhtä pahaa kuin minun ensimmäinen espressoni. Hän on yksi ystävällisimmistä ja iloisimmista tapaamistani ihmisistä ja oli luonani kolme päivää. Vaikken järjestänyt mitään suomihömppäpömppää, olin uuvuksissa. Kulttuurien kohtaaminen ei ole kuitattu kättelyllä ja poskisuudelmalla. Ihmisyys on helvetin rankka laji, inhimillisyydestä puhumattakaan.

Rajat kiinni

Teen niskakarvoja kohottavan vertauksen. Koirat ja lapset. Tiedämme, että mitä huonommista oloista ne tulevat, sitä enemmän meillä on edessämme ongelmia. Mitä huonommissa ihmissuhteissa olemme olleet, sitä vaikeampi meidän on luottaa ja sitoutua toisiin ihmisiin. Tämäkin tosin täysin vahvistamaton teoriani jonka saa vapaasti todistaa epätodeksi. Päteekö sama maahanmuuttajiin? Onko meillä lauma rakoilevia mielenterveyksiä?

Terveen huolen ymmärrän. Olen minäkin huolissani, mitä nyt tapahtuu? Olisin huolissani, vaikka kaupunkiimme tulisi nyt saman verran lahtelaisia. Tai Suomeen kymmeniätuhansia ruotsalaisia. Suuret väkijoukot ovat aina riski. Perinteisissä kesätapahtumissa järjestyksenvalvojia on 1 per 100. Mene koulunpihalle ja katso, mitä käy kun 300 ihmistä on samassa tilassa vartin. En ole asiantuntija, mutta ei tarvita kovin kummoista riskinarviointiosaamista, kun mielessään yhdistelee lähtökohdat ja skenaariot.

Asiantuntijuutta tarvitaan skenaarioiden toteutumisen hallintaan ja ratkaisuihin. Olisihan se kiva että tätä tilannetta ei olisi. Ettei se kakka olisi housussa. Sinä someräyhääjä, puolesta tai vastaan, miten ajattelit toimintasi tilannetta muuttavan? Henkkoht en usko, että yhtään kenenkään meidän pulliaisen mielipide vaikuttaa asiaan yhtään mitenkään. Jos ratkaisu olisi lastata heidät laivaan ja lykätä Pohjanlahdelle, se varmaan olisi jo tehty. Jos ratkaisu olisi kutoa jokaiselle villasukat, sekin olisi varmasti jo tehty?

Rajat auki

Minusta on kyllä universaalilla tasolla ihan oikein, että suomalaiset herättää tumman käden koputus ikkunaan. Tunnen ajoittain häpeää suomalaisesta lintukoto-mentaliteetista. Rajat pitäisi meille saada auki, ja halvat lennot sunnybeachille ja alanyaan, mutta meille ulkomaalaisia, ei, ei, ei.  

Ironista tai ei, mielessäni on pyörinyt viimeaikoina muutamat markkinoinnin lentävät lauseet. Taaskaan en laiskuuttani jaksa metsästää lähteitä. Sopeudu tai kuole. Evoluutio, liiketoiminta, muutos. Maailma muuttuu, muutos ei ole vapaaehtoista. Kumman pitää sopeutua, kantaväestön vai maahanmuuttajan, vai pitäisikö ehkä molempien?

On harmi, että vain ääripäät ovat äänessä. Valtaosa meistä ja heistä suhtautuu asioihin varmastikin melko neutraalisti. En voi olla ainoa, kenen mielestä olemme jo ajautuneet ihan väärään suuntaan joutuessamme valitsemaan puolemme.

Minä en suostu valitsemaan puoltani. Luon mielipiteeni tunteiden ja muutaman valtamedian artikkelin perusteella, kuten suurin osa suomalaisista. Minulla on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ne selviää vain kysymällä. 

Ainoa, mitä näen nyt, on että meillä on tilanne, joka tarvitsee rukkasia.
Ilmottauduin vapaaehtoiseksi.

Matkakertomukset ovat muuttaneet

Jatkossa kaikki matkakertomukseni löytyvät uudesta osoitteesta eli täältä:

http://www.rantapallo.fi/piazzamaria