Taas se iskee. Kevätkaiho. Varmaan se johtuu noista tyttärien lähestyvistä syntymäpäivistä.
Vanhempi heistä sai eilen pitkään ja hartaasti toivomansa italianpunaisen Jopon. Katson postilaatikolla, kun tyttö ajaa korttelia ympäri. Polkimista lähtee pitkät ja hoikat sääret ja niitä tuskin erottaa ojan pientareen lehdettömästä pajukosta. Ne päättyvät löysään ja värikkääseen collariin. Toki voi pyöräillä maaliskuussa collegepaidassa, vaikka ulkona on tuulettomalla hetkellä juuri ja juuri +3 astetta lämmintä. Hänen paksu tukkansa on tuulista takkutappuraa. Keväistä koivunoksaa. Hän on vähän semmoinen. Vallaton luonnonlapsi, jolla menee peilin edessä lähinnä hermot ja lettinauhat lentävät nurkkaan.
- Miksi juuri punainen, kysyn.
- Ei mulle sovi mikään muu väri.
Hän hymähtää tyhmälle kysymykselleni, hyppää pyörän selkään ja laulaa It's raining meniä kunnes kääntyy risteyksestä enkä enää kuule häntä. Minun vuoroni hymähdellä, tyttö tuskin ymmärtää laulunsa sanoja, mitä se nyt tommosia. Hänestä tulee kuulemma kokki tai eläintenhoitaja. Muuttaa ehkä Turkuun. Tulee mikä tulee. Tiedän, että koko ajan on lähempänä päivä, kun minä jään postilaatikolle hymisemään, eikä hän tulekaan enää toisesta suunnasta takaisin.
Kunhan ei kaatuisi pahasti.
Kunhan uskaltaisi aina olla itsensä värinen.
Toiset päivät ovat parempia kuin toiset
kyllä sen ymmärrät
kovin paljon on myös itsestäs kiinni miten
tämänkin kuvan värität
Mene edeltä kyllä se jää kantaa
kyllä se jää kantaa, sulje jo silmäsi
ole rauhassa, tiedät mä sua seuraan
Tunne kuinka tuuli
sun kasvoillesi maalaa värin uuden
on aamun kuiskaus, hiljaa se sut herättää
Stella: Aamun kuiskaus
