Raiskaus ja lähentelyuutiset pitää turvapaikanhakijat otsikoissa, eikä niin hyvässä valossa. Eikä toki pidäkään. Uutiset ovat tyrmistyttäviä.
Ja lisäävät huolta ja pelkoa ja somekuhinaa.
Olen mukana kummitoiminnassa. Ja olen huolissani. Maahanmuuttovastaisista suomalaisista, en edelleenkään turvapaikanhakijoista.
Olen liikkunut vastaanottokeskuksessa kireissä farkuissa ja ollut turvapaikanhakijoiden ympäröimänä mekossa ja stayupeissa eikä kukaan ole kertaakaan koskenut minuun tai huudellut perääni. Miehet aukovat kyllä ovet ja kiittävät. Saatan tietty olla yksittäistapaus.
Kun olin 15-vuotias, niin ali- kuin täysi-ikäiset kundit hakivat viinaa ja vonkasivat torilla pillua.
Jos antoi, oli huora.
Jos ei antanut, oli huora.
Kokeilin molempia.
Aika moni nuori -rajattakoon nyt vaikka 14-19-vuotiaiksi - kokeilee myös. Rajojaan. Kansalaisuudesta riippumatta. Jotkut menevät rajan yli ja silloin se on toki rikos.
Olen samaa mieltä niin monen kanssa. Rikos ja ulos. Jos halutaan turvaa turvallisesta pikkukaupungista, pitäkäämme se turvallisena.
Olen myös sitä mieltä, että tämä on edelleenkin yhteiskunnallinen eli kaikkien meidän ongelma. Ihan nyt suomeksi Kasa paskaa lapioitavana. Ja sitä pitää lapioida nyt.
Yksikään someräyhäviesti ja kauhistelu eikä ne söpöt sydämen kuviin käärityt mietelauseetkaan auta ainuttakaan teinityttöä sen paremmin kuin turvapaikanhakijaakaan.
Meillä on matuissa väliinputoajasukupolvi 16-19-vuotiaat nuoret, jotka oikeessa elämässä tekis jotain muutaki ku pelais jalkapalloa. JONKUN pitäisi keksiä niille järkevämpää tekemistä. Meillä on tuhansia ulkomaisia miehiä, joille JONKUN pitäisi opettaa suomen tapoja.
Ryhdytään toimiin. Pitäisi.
Huudan jos kohtaan vielä yhdenkin passiivin ja konditionaalin.
Kuka tahansa voi leikkiä muukalaista ja mennä tuonne pikkukaupungin torin laitaan alkuillasta seisomaan ja miettimään että mitenhän sitä tähän yhteiskuntaan integroituisi. Jos keksit, kerro se matulle. Ja minulle.
Joskus mietin, eivätkö ihmiset todellakaan ole olleet itse muukalaisena. Vertaus on taas ontuva, mutta seisoessani 19-vuotiaana, ensi kertaa yksin ulkomailla, heikolla kielitaidolla, illan viimeisestä junasta myöhästyneenä laukkujeni kanssa yksin puoliltaöin Firenzen rautatieaseman edessä, voin kertoa että olo oli helvetin orpo. Mitäs siinä auttoi kun ruveta sönköttämään apua. Nuori herra raahasi laukkuni mäkkäriin ja aloin kyhätä suunnitelma b:tä.
On harmi, että valtaosa vapaaehtoisista on naisia nyt tässä tilanteessa jossa miehen viesti olisi tehokkaampi. On vielä suurempi harmi, että suomimiehen viesti matumiehelle on lähinnä bodylanguagee saunan takana. Sama hommahan se on tapahtumanjärjestämisessä ja vanhemmuudessa. Neuvojia kyllä piisaa, toteuttajia vähemmän.
Sadan viestin keskustelussa yksi mies ilmoitti lähtevänsä ulos partioimaan naistemme turvaksi ja yksi kehoitti valistamaan nuoria kotona. Kaksi asiallista, toteuttamiskelpoista ideaa. Yksi, joka ilmoitti ryhtyvänsä toimiin. Muut keskittyivät mollaamaan matuja, vapaaehtoisia ja maahanmuuttopolitiikkaa. Tämä on ihan vaan oma veikkaukseni, mutta arvaan ettei suurin osa heistä ole ollut kymmentä metriä lähempänä yhtäkään turvapaikanhakijaa.
Jos kaduillamme partioi edes yksi mies,
olkoonkin sitten nahkaliivissä, niin hyvä. Näkevätpähän edes suomalaisen miehen.
En minäkään tästä pidä. Varsinkaan siitä, että joukossa on ehkä tosi pahoja paskapäitä. En pitänyt niistä Syyrian dokumenteistakaan, missä lapsia kannetaan raunioista.
Valitaan sitten se taisteluni. Minä autan tuota tänne asti selviytynyttä lasta, auta sinä jotakin toista. Itseäsi, edes ja ensin. Suomalaisia nuoria naisia. Sanomaan ei ja huutamaan apua, kunnioittamaan itseään. Miestä, puhumaan ja käyttäytymään.
Kaiken elämäni varrella vastaanottamani huorittelun ja kännihuuruisten vanhojenkin suomalaisten ukkojen seksileluna olemisen jälkeen suvakkihuoran titteli lähinnä naurattaa.
Kirjoitettuani tämän, mietin hetken piilottavani koko blogin. Mutta sitten päätin, että jos olen se Suomen ensimmäinen marttyyri joka saa kiven päähänsä puolustaessaan hädässäolevaa ja heikompiosaista, niin otan sen riskin. Minä aion yhä olla se sisukas suomalaisnainen, joka ei usko ennenku näkee. Ja on valmis käärimään hihat ja hoitamaan asian. En ehkä pelasta maailmaa, enkä ehkä sitä sodasta paennutta perhettä, mutta empähän ainakaan katsonut hiljaa vierestä. Katsotko sinä?
Ja lisäävät huolta ja pelkoa ja somekuhinaa.
Olen mukana kummitoiminnassa. Ja olen huolissani. Maahanmuuttovastaisista suomalaisista, en edelleenkään turvapaikanhakijoista.
Olen liikkunut vastaanottokeskuksessa kireissä farkuissa ja ollut turvapaikanhakijoiden ympäröimänä mekossa ja stayupeissa eikä kukaan ole kertaakaan koskenut minuun tai huudellut perääni. Miehet aukovat kyllä ovet ja kiittävät. Saatan tietty olla yksittäistapaus.
Kun olin 15-vuotias, niin ali- kuin täysi-ikäiset kundit hakivat viinaa ja vonkasivat torilla pillua.
Jos antoi, oli huora.
Jos ei antanut, oli huora.
Kokeilin molempia.
Aika moni nuori -rajattakoon nyt vaikka 14-19-vuotiaiksi - kokeilee myös. Rajojaan. Kansalaisuudesta riippumatta. Jotkut menevät rajan yli ja silloin se on toki rikos.
Olen samaa mieltä niin monen kanssa. Rikos ja ulos. Jos halutaan turvaa turvallisesta pikkukaupungista, pitäkäämme se turvallisena.
Olen myös sitä mieltä, että tämä on edelleenkin yhteiskunnallinen eli kaikkien meidän ongelma. Ihan nyt suomeksi Kasa paskaa lapioitavana. Ja sitä pitää lapioida nyt.
Yksikään someräyhäviesti ja kauhistelu eikä ne söpöt sydämen kuviin käärityt mietelauseetkaan auta ainuttakaan teinityttöä sen paremmin kuin turvapaikanhakijaakaan.
Meillä on matuissa väliinputoajasukupolvi 16-19-vuotiaat nuoret, jotka oikeessa elämässä tekis jotain muutaki ku pelais jalkapalloa. JONKUN pitäisi keksiä niille järkevämpää tekemistä. Meillä on tuhansia ulkomaisia miehiä, joille JONKUN pitäisi opettaa suomen tapoja.
Ryhdytään toimiin. Pitäisi.
Huudan jos kohtaan vielä yhdenkin passiivin ja konditionaalin.
Kuka tahansa voi leikkiä muukalaista ja mennä tuonne pikkukaupungin torin laitaan alkuillasta seisomaan ja miettimään että mitenhän sitä tähän yhteiskuntaan integroituisi. Jos keksit, kerro se matulle. Ja minulle.
Joskus mietin, eivätkö ihmiset todellakaan ole olleet itse muukalaisena. Vertaus on taas ontuva, mutta seisoessani 19-vuotiaana, ensi kertaa yksin ulkomailla, heikolla kielitaidolla, illan viimeisestä junasta myöhästyneenä laukkujeni kanssa yksin puoliltaöin Firenzen rautatieaseman edessä, voin kertoa että olo oli helvetin orpo. Mitäs siinä auttoi kun ruveta sönköttämään apua. Nuori herra raahasi laukkuni mäkkäriin ja aloin kyhätä suunnitelma b:tä.
On harmi, että valtaosa vapaaehtoisista on naisia nyt tässä tilanteessa jossa miehen viesti olisi tehokkaampi. On vielä suurempi harmi, että suomimiehen viesti matumiehelle on lähinnä bodylanguagee saunan takana. Sama hommahan se on tapahtumanjärjestämisessä ja vanhemmuudessa. Neuvojia kyllä piisaa, toteuttajia vähemmän.
Sadan viestin keskustelussa yksi mies ilmoitti lähtevänsä ulos partioimaan naistemme turvaksi ja yksi kehoitti valistamaan nuoria kotona. Kaksi asiallista, toteuttamiskelpoista ideaa. Yksi, joka ilmoitti ryhtyvänsä toimiin. Muut keskittyivät mollaamaan matuja, vapaaehtoisia ja maahanmuuttopolitiikkaa. Tämä on ihan vaan oma veikkaukseni, mutta arvaan ettei suurin osa heistä ole ollut kymmentä metriä lähempänä yhtäkään turvapaikanhakijaa.
Jos kaduillamme partioi edes yksi mies,
olkoonkin sitten nahkaliivissä, niin hyvä. Näkevätpähän edes suomalaisen miehen.
En minäkään tästä pidä. Varsinkaan siitä, että joukossa on ehkä tosi pahoja paskapäitä. En pitänyt niistä Syyrian dokumenteistakaan, missä lapsia kannetaan raunioista.
Valitaan sitten se taisteluni. Minä autan tuota tänne asti selviytynyttä lasta, auta sinä jotakin toista. Itseäsi, edes ja ensin. Suomalaisia nuoria naisia. Sanomaan ei ja huutamaan apua, kunnioittamaan itseään. Miestä, puhumaan ja käyttäytymään.
Kaiken elämäni varrella vastaanottamani huorittelun ja kännihuuruisten vanhojenkin suomalaisten ukkojen seksileluna olemisen jälkeen suvakkihuoran titteli lähinnä naurattaa.
Kirjoitettuani tämän, mietin hetken piilottavani koko blogin. Mutta sitten päätin, että jos olen se Suomen ensimmäinen marttyyri joka saa kiven päähänsä puolustaessaan hädässäolevaa ja heikompiosaista, niin otan sen riskin. Minä aion yhä olla se sisukas suomalaisnainen, joka ei usko ennenku näkee. Ja on valmis käärimään hihat ja hoitamaan asian. En ehkä pelasta maailmaa, enkä ehkä sitä sodasta paennutta perhettä, mutta empähän ainakaan katsonut hiljaa vierestä. Katsotko sinä?
