keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Omnia vincit solitudo.

Kattelin taas tuota Iholla-sarjaa ja asenneväsyin. Kielletyt listalle pääsee kauhuleffojen, salaisten kansioiden ja romanttisen hömpän lisäksi myös reality naisdokkarit. Samaistun kaikkiin. Yyhooäiti, toinen nainen, tekunainen, uskovaisnainen. Ja ku ne itkee. Miten paljon ne itkee. Mä en sillee kauheesti itke. Mun ongelmahan oikeesti on, että mä olen ihan tyytyväinen elämääni. Tietty sitä toivoisi kohtaavansa ihmisen, joka rakastaisi. Mutta kun ei kohtaa. Hain huvikseen treffipalvelusta paikkakunnan sinkkumiehet. Niitä löytyi 8 kpl eikä varmaan mainitsemisen arvoista etten lähtis edes tutustumaan yhteenkään niistä. On jo vuosia ollut silkka fakta, että tästä kaupungista ei sulhoa löydy. Sitäpaitsi jotenkin säälin jokaista ikäluokkani tänne jäänyttä, itseni mukaanlukien.

Ihollaitkujen jälkeen olen monena iltana miettiny että miksiköhän jotkut jää yksin. Ikäänkuin putoaa siltä ekalta kierrokselta ja onkin sitten paljon haastavampaa kiriä mukaan toisella rundilla. Onko sitä niin kranttu. Mielestäni en. Sitäpaitsi rakastunkin helposti. Rakastaminen onkin ollut sitten huomattavasti vaikeampaa, eivätkä varsin persoonalliset kohteet ole asiaa juuri helpottaneet. Mutta ei käy miehiä syyttäminen jatkuvasta omasta epäonnistumisesta. Löytäisikö freud mitään lapsuudesta? Kaikilla meillähän joku trauma on.

Vai onko yksinäisyys sittenkin oma valinta? On kohtuullisen vaikeaa löytää yksilö, jonka tavat olisivat riittävän samanlaiset omien kanssa, ettei ihan joka asia ärsyttäisi. Että vois edes harkita viettävänsä vuorokauden samassa tilassa.

Mitä taas siihen paljon korostamaani arkeen tulee, niin totuushan on, että minusta on kiva nukkua yksin ja rötväillä kotona omassa komennuksessa. Asia hieman huolestuttaa: mitä kauemmin on ollut yksin, sitä vaikeammalta tuntuukaan sijoitella kuvioon ketään toista.

Ikävin selitys yksinololle voi olla myös se, että on vaan niin vaikea ja vittumainen :-(

No mutta jos kerran kahdeksan lapsen yksinhuoltaja saa kimpun ruusuja ihailijaltaan, niin kyllä minäkin vielä.
Oon tosin saanutkin, mutta niistä kimpuista on jo vuosikymmen. Tuleekohan sitä junaa enää?

maanantai 28. tammikuuta 2013

Varoitus: Ärsyttävää. Huuhdeltava välittömästi.

Ihmiset ärsyttävät. Mikä ihme siinä on, että ihmiset toisiaan niin kamalan paljon ärsyttävät. Vietin tuossa yhden yön pitkästä aikaa kerrostalossa ja ai että kun taas kaikki ärsytti. Hissit. Ovet. Valot. Äänet. Ihmiset. Elämä. Sitä yrittää olla että ei tässä mitään, mutta todellisuudessa on yliherkkä kaikelle mahdolliselle ihmisperäiselle. Ollapa lehmänhermoinen lölläkkä. Lapsille ja miehille lempeä unelmaminiä. Vuodet ehkä hieman tasoittaneet ärhäkkää luontoa, mutta enemmänkin olisi varaa. Äksyilyllä kun ei saavuta mitään.

Emmä onneksi ainoa lajissani ole, enkä edes pahin mahdollinen. En esimerkiksi ole koskaan kirjoittanut tekstiviestipalstalle. Pari yleisönosastoa kylläkin. Mielipiteiksi niitä kutsumme, ärtymyksiämme. Ja niihinhän on jokaisella oikeus!
Paitsi sillä, joka eniten minua ärsyttää.

Mutta mikäs se meitä enemmän ärsyttäisi kuin oma peilikuva? Kyllä kyttää niin hapan naama usein sieltä vastaan ettei auta vaikka kuinka välittömästi vedellä huuhtelee.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Omnia vincit amor

Että minä uskon kyllä rakkauteen.
Sellaiseen puhtaaseen jumalalliseen, äidilliseen hyvyyden voimaan.
Sellaiseen, mikä on arkea ja ihmismieltä ylempänä.
Sellaiseen, minkä edessä isokin mies on pieni ja vahva nainen heikko.
Sellaiseen, mikä ei pääty riitaan, eroon, vuosiin, kuolemaan.

Sellaiseen minä uskon.
wallpaperswide.com

tiistai 22. tammikuuta 2013

Elämä on maanantai.

Vauva-lehden av-palsta on kyllä erinomainen kokoelma todisteita ihmisten kadonneesta arjensietokyvystä.
Sama aihe on havaittavissa facebook-päivityksissä ja keskusteluissa.

...Omaa aikaa...
...Harrastuksia...
...Meidän aikaa...
...Lapsen häiriökäyttäytymisiä...
...Lapsi huutaa...
...Lapsi haukkuu...
...En jaksa/väsyttää/ei huvita....
...VITUTTAA....

Wtf? Mistä lähtien perhe-elämä on ollut sitä, että hetikohta mieluiten seuraavana päivänä synnäriltä tultua pitää äidin päästä lenkille, tai ainakin herranjestas zumballe. Tai tulen hulluksi enkä ainakaan pärjää työelämässä.

Isän nyt ainakin pitää päästä autotalliin tai lappiin pilkille. Tiedättehän, miehet marsista haluavat säännöllisesti vetäytyä luolaansa. No ainakin se painaa tappopitkää työpäivää eikä ymmärrä yhtään miten rankkaa kotona lasten kanssa on.

Ei se ymmärrä että äitikin tarvii omaa aikaa. Parisuhdekin tartteis aikaa. Ainakin Rooman matkan.

Lapsetkin vaan riuvaa ja ritisee. Koulu on tyhmä ja äiti on tyhmä ja siitä hyvästä potkasimpa tossa kissaa ja hakkasin pikkusiskoa.

Oon niin väsynytkin. Kun en saa nukuttua. Ainakin kaksi kertaa yössä pitää vauva syöttää ja mies vaan kuorsaa tyytyväisenä. Mistä tollasen välinpitämättömän paskiaisen löysinkin.

Vittu ku vituttaa tämä elämä.

Elämä nyt kuitenkin on melko maanantaita.

Mitä jos siitä kodista tekis semmoisen, missä on kiva olla? Miksi lattioiden pitää olla sitä trendikästä grafiitin mustaa marmorisävylaminaattia jossa näkyy joka ikinen kuolavana ja pölyhiukkanen? Valkoinen nahkasohva, jolla kukaan ei voi istua eikä koira asua samassa huoneessa? Vauvan kanssakin pääsee huomattavasti helpommalla kun tekee kodista -väliaikaisesti- vauvaystävällisemmän sen sijaan että pitää vauvaa taluttaa puolen metrin hihnassa ettei a) se satuta itseään b) riko mitään c) karkaa mihinkään d) syö mitään.

Sama  juttu tietty isompien lasten kanssakin. Onko huoneet järkevissä paikoissa? Viihtyvätkö kaikki pesissään? Ja ne kuuluisat pikkutavarat. Jos johonkin hyllynreunalle kertyy sälää, niin älä siirrä hyllyä, miestä tai lapsia, vaan hommaa sälälle korit. Jos vaatteita kerääntyy lattialle, hommaa kissa. Meillä ainakin jokaisella kissalla on sadan prosentin todennäköisyydellä jompi kumpi vietti a) nukkua niissä b) kusta niihin. Eipä oo vaatteita lojunut lattioilla vuosiin. Lapsetkin oppivat tähän hyvin äkkiä, muutaman tuoksahtavan lemppariasusteen jälkeen. Jos on paskasta ja se ärsyttää, ni hitto s i i v o a. Kauanko meni? 45min ehkä?

Parisuhteen valtataisteluihin oon paha sanomaan mitään ja sorrun itsekin helposti ruusunpunaiseen ajatteluun, että parisuhde olisi jotenkin jatkuvaa rakkautta ja huolenpitoa eikä kahden -usein hyvinkin erilaisen persoonan- kämppistelyä. Silti meillä nykyaikuisillla on jotenkin kieroutunut käsitys, jossa yhdistyy konservatiivinen ajatus yksiköstä, joka toimii yhdessä yhteisen selviytymisen ja hyvinvoinnin eteen. Ennen kuitenkin oli eritelty miesten ja naisten työt. Ja tittidii -unohdettu yllärikortti- rengit, piiat, äidit, anopit ja kotiapulaiset. Ja elämä olikin sentään paljon monimutkaisempaa kuin nykyisin, kun sulakkeenvaihdosta ja lattiakaivon tyhjennyksestä luulisi kummankin sukupuolen selviävän. Kaiken tämän yhteisen tiluksen ylläpitämisen lisäksi odotamme suhteiltamme modernia tasa-arvoa, kaikkimullehetinyt-ajattelua ja varsinkin yksilön vapautta. Vapautta päättää menoistamme ja tuloistamme ja tekemisistämme. Ennen ei liene ollut epäselvää kuka perheessä päätti ja hyvin pelasi. Ihmekkö olemme vähän hukassa kun yritämme löytää sujuvan keskitien tässä murroksen kokeneessa perhemallissa. Ai niin, pitikö jossain kohdassa rakastaakin? mitähän velvoitteita sekin oikeastaan pitääkään sisällään? Kuinka moni on kysynyt kumppaniltaan - saati saanut rehellistä vastausta? Niinkun eihän tälläisiä asioita sovi kysellä. Kyllähän ne pitää tietää. Aistia ja sillee. Olla spontaani ja ihana.

Mitä lapsiin tulee, niin  erityislapset ovat tietenkin oma erityinen ryhmänsä, joiden kanssa on taatusti rankkaa ja vaikeaa. Mutta joka toinen lapsi ei ole erityislapsi. Joka toinen lapsi on kyllästynyt ja hukassa. Väittäisin, että monessa perheessä olisi tilanne toinen, jos lapsen kanssa leikittäisiin päivittäin edes vähän lapsen ehdoilla eivätkä vanhemmat antaisi jatkuvaa ristiriitaista viestiä pelisäännöistä ja toisten ihmisten kohtelemisesta: Minähän saan, minähän menen, minä haluan etkä sinä voi minua määrätä! Eikä sitäpaitsi nyt ehdi! Joojoo, menes nyt siitä.

Tarvitseeko äiti sitä kuuluisaa omaa aikaa vain siksi että sitä joka paikassa tyrkytetään? Vuosituhansia äideillä ei ole ollut omaa aikaa. Omaa aikaa joo, mutta ihan oikeasti äidin pitää päästä päivittäin pois kotoa töiden lisäksi vielä harrastamaan ja ilakoimaan? Miksei sitä voi tehdä lasten kanssa? Entä isä sitten? Mikä helvetin neandertalin oikeus heillä on luolautua ja käyttäytyä epäsosiaalisesti perheenjäseniään kohtaan?

Ja sit tietty sekin vapaus, et eihän sitä jumppaa tarvi, kun liikkuu ja varsinkin syö sen mukaan miten liikkuu... Oon joskus järkyttynyt ihmisten aterioiden annoskoosta esimerkiksi lounasravintoloissa. Ja illalla vielä sama kahden kilon kermajööti. Yök. Ja ne saunakaljat ja punaviinilasilliset, tietty... Ja kuka marttyyri senkin kaiken valmistaa?

En nyt halua lesoilla yksin pärjäämisellä, mutta minä heräsin joka ikinen yö ruokkimaan vauvani 1-6 kertaa. Olen kantanut häntä sylissä tunteja ja kilometrejä, opettanut hänet kuivaksi, polkemaan pyörällä, uimaan, lukemaan ja kirjoittamaan ja myös sen, ettei ketään -varsinkaan äitiä- sanota tyhmäksi tai satuteta. Kyllä, olen myös lukuisia kertoja laittanut uhmaavan 2-vuotiaan vessaan miettimään. Istunut yöllä katsomassa teletappeja kipeä taapero käärönä sylissä. Työntänyt rattaita ja vetänyt pulkkaa satoja kilometrejä. Lukenut joka ikinen päivä lapselle kirjaa ja antanut hyvänyön suukon. Sanonut että rakastan sitä. En ole koskaan ollut väsynyt sen enempää kuin mitä nyt ihminen joskus on väsynyt. Mut mä oonkin yyhoo ja edustan heikompaa yhteiskunnan ainesta ja kasvatan rikkinäistä ihmistä, älä huora puutu perhe-elämään kun et siitä mitään tiedä.

Siinä vaiheessa kun opimme multitaskaamaan, unohdimme pysähtymisen taidon. Taidon laskeutua polvillemme lattialle ja kysyä mitä tehtäisiin. On se joskus vaikeeta, tosiaankin on! Onko masennus oikeastaan vain asenneväsymystä? Ei huvita eikä kiinnosta. Ku ei oo pakko. Mistä elämänilo tulee, jos kuitenkin elämä on enimmälti ihan paskaa, yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta asemasta huolimatta? Markkinatalousko suomalaisen perheen elämänilon jyräsi? Miksi toisille elämä on maanantai ja toisille lauantai? Minkä päivän sinä valitset huomenna?

Terveisin äxy-motha'-mya

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Kohti vaurastumista

Eiliseen kirjoitukseen jatkoa vaurastumisen ja oman onnen tavoittelun filosofialla.
Presidentti Martti Ahtisaari totesi Yhteishyvässä (http://www.yhteishyva.fi/yhteishyva-lehti/jokainen-on-oman-onnensa-seppa/0218010-108439)

"Jos kehitystä halutaan maailmaan, kaikille tytöille on saatava koulutusta. Ilman sitä he eivät saa kunnon mahdollisuuksia elämässä." Mutta mitä enemmän Ahtisaari on asioita ajatellut, sitä vahvemmin hän on taipumassa vanhan sananlaskun kannalle: Jokainen on oman onnensa seppä. "Vaikka elämme hyvinvointivaltiossa, ilman omaa ponnistelua kukaan ei selviä. Jokaisen pitäisi tajuta tämä mahdollisimman nuorena, niin olisi kaikki mahdollisuudet hyvään työhön, harrastuksiin ja positiivisiin ihmissuhteisiin."
En ollut mahdollisimman nuori, muutamia vuosia vajaa kolmekymmentä, kun itse ymmärsin tämän. Aivan tuskaisen liian monta vuotta olen käyttänyt ihmissuhdesopan hämmentämiseen ja epäolennaiseen märehtimiseen ja varsinkin päämäärättömään vellomiseen.
Joku kokoomuksen äärijärjestöporukka taas väittää, että jokaisen pyrkimys vaurastumiseen tuo kaikille hyvää. En oikein ole kokoomuslaisia, mutta tietyllä tavalla ajatus kiehtoo. Hommahan toimii näin. Ainakin siihen ensimmäiseen omenan haukkaisuun asti. Eli yhteiskunta ei toimi, mutta entäpä henkilökohtaisella tasolla? Kuinka moni meistä, sanotaanko nyt nuorista aikuisista, todella pyrkii päämäärätietoisesti kohti parempaa elintasoa, parempia ihmissuhteita, parempaa henkistä ja fyysistä hyvinvointia jne? Ei tarvitse olla Nobel-tason ajattelija, vaan ihan maalaisjärki riittää käsittämään, että näin toimimalla väkisinkin elämä alkaa ennemmin tai myöhemmin muistuttaa sitä mitä oli tarkoitus.
Köyhyys myös tunnetusti periytyy. Olen päättänyt pyristellä irti tästä perinnöstä. Kaltaiselleni kärsimättömyyden multihuipentumalle pyrkimykset vaurastumiseen ovat täyttä tuskaa. Mutta olen päättänyt. Hankkia korkeakoulututkinnon. Parempaa liksaa. Omistusasunnon. Eihän nämä kolmivuotisstrategiassa näy, mutta siellä ne on; visio ja missio. Arvot ovat kuitenkin inhimilliset. En aio rikastua. Perhe tulee aina olemaan etusijalla. Mutta perhe on toisaalta myös motivaattori. 
En suostu uskomaan, että yksinhuoltajilla menee huonosti. Yhteiskunta kohtelee meitä surkimuksina niin kauan kun itse käyttäydymme niin. Eräässä tapaamisessa yksi yhäri kertoi pyytävänsä mm. kodinkoneliikkeissä yksinhuoltaja-alennusta. Voi taivas. Eräässä työhaastattelussa mieshaastattelija kurkisteli sälekaihtimien välistä pihassa seisovaa lastenistuimella varustettua polkupyörääni.
-Sulla on tommonen.
-Jep. Kolmevuotias.
-Entäs mies?
-Noup. 
-Kait nyt miehen tarvis kuitenki?
-En tarvitse.
-No kai semmosella jotain tekee...?
En tullut valituksi. Onneksi. Mutta tapaus oli käännekohta ihmiselle, joka oli tottunut pääsemään kaikkiin (realistisesti) hakemiinsa työpaikkoihin. Nää perkele vielä itkee mua töihin.
Mutta hain kouluun, muutin pois, otin askeleen. Tein päätöksen. Jos yksinhuoltajuus on ammatilliselle osaamiselle jotain tehnyt, niin korkeintaan positiivista. On käsittämätöntä miten alinta kastia me olemme työmarkkinoilla. Jos se minusta on kiinni, niin se loppui nyt. Tytöille on saatava koulutusta ja naisille töitä!
P.s. Sittemmin sain työpaikan, jossa myös viihdyn ja jossa osaamistani arvostetaan huolimatta siitä, etten viikkaa kotona reiällisiä kalsareita.
Kuva: Getty  

tiistai 8. tammikuuta 2013

Yksi naisuus

Kyllä minä niin mieleni pahoitin...

Luin filosofi Saara Reimanin blogitekstin perheväkivallasta http://filosofianpuutarha.blogspot.fi/2013/01/oma-valinta-ajaa-ihmisen-lyomaan.html enkä voinut olla takertumatta kappaleeseen:


"Vaaran merkit ja väkivallan kierteen anatomia ovat myös yksi niistä kansalaistaidoista jotka lasten päihin pitäisi takoa jo peruskoulussa. Omien aggressioiden väkivallaton hallinta ja toisaalta vaaran merkkien tunnistaminen varhaisessa vaiheessa ovat yhtä tärkeitä taitoja kuin se että tietää miten seksiä harrastetaan turvallisesti. Nykyään on kaikkea muuta kuin itsestäänselvää, että nuoret saisivat kotoaan ehjän perheen, rakentavan erimielisyyden ja muiden perheonnen kannalta välttämättömien taitojen mallit. Monet meistä (minä mukaan lukien) saamme opetella nämä taidot yrityksen ja erehdyksen kautta. Monet lapset oppivat kotoa että "perhe-elämä" on äidin vaihtuvia poikaystäviä, isän poissaoloa, repiviä riitoja ja mykkäkouluja jotka eivät johda mihinkään. Onko tulevillakin sukupolvilla oltava yhtä vaikeaa? Koti on ollut perinteisesti se paikka jossa ihmissuhdetaitoja on opittu, mutta jos monet kodit eivät enää kykene tarjoamaan tätä oppia, ehkäpä yhteisön pitäisi ottaa väliaikaisesti enemmän vastuuta."


Luin uudestaan ja _ymmärsin_ toki, ettei hän _syytä_ yksinhuoltajaäitejä perheväkivallasta, mutta vetäsin silti palkokasvin palan nenukkaan. Lisätään vielä toki perheväkivaltakin siihen pitkään listaan, minkä tuskan me yhärit jälkeläisillemme aiheutamme. Pah.

Tämän päivän Itä-Hämeessä taasen oli juttu naishenkilöstä, joka (pääpiirteissään ja vapaasti referoiden) julkaisee kirjan erosta ja uuden elämän luomisesta. Naisena erosta selviytymisestä (en valitettavasti muista sen paremmin kirjoittajan kuin teoksenkaan nimeä). Jutussa kerrottiin tästä vahvasta naishenkilöstä, joka selvisi erosta 20 avioliittovuoden jälkeen ja rakensi uuden elämän. Hän kertoo, kuinka vaikea naisen on eron jälkeen kamppailla mm. talousasioiden kanssa. Hänellä kuitenkin kävi onni ja löysi uuden onnen nuoruuden rakkaudestaan, osti talon ja aloitti avoliiton. Yksin hän ehti olla vuoden. Lapset olivat onneksi ennen avioeroa jo muuttaneet kotoa.

Anteeksi nyt, mutta _mitä_ tämä exänyxävaimoke tarkalleen ottaen tietää yksinäisyydestä saati taloudellisesta selviytymisestä? Hän on aikuisiällä viettänyt VUODEN yksin?!
En puutu avioeroon, siitä minä en tiedä mitään, mutta uskon sen taatusti jysähtävän 20 yhteisen vuoden jälkeen, mutta mitä yksinäisyyteen tulee, niin... väitän, että yksinhuoltajia yksinäisempiä on ainoastaan omasta vapaasta tahdostaan tai sairaudestaan johtuvista syistä olevat yksinäiset. Me yksinhuoltajat olemme mieleltämme terveitä, tavallisia ihmisiä. Kunnes lapsi syntyy. Sen jälkeen alkaa yksinäisyys.

Vauvat nukkuvat. Paljon. Yksinhuoltajaäiti on sen ajan yksin kotona. Ja tässä vetäisin nimenomaan rajan yksin- ja yhteishuoltajaäitien välille, puuttumatta taaskaan sen enempää yhteishuoltajuuden mukanaan tuomiin mahdollisiin ongelmiin. Yksinhuoltajaäidillä ei ole joka toinen viikonloppu vapaa. Eikä joka kolmas, neljäs tai kahdeksas. Yksinhuoltajaäiti on yksin, ellei joku satu tulemaan. Yleensä ei tule. Paitsi ehkä joku "perheväkivaltaa edistävä vaihtuva poikaystävä".

Ihmislapsi pitäisi opettaa myös puhumaan. Niimpä yksinhuoltajaäiti puhuu. Puhuu, puhuu ja puhuu eikä kukaan vastaa. Siis kunnes se joku sattuu oppimaan jotain. Ensimmäinen göö, oho ja varsinkin ääti on kuin veneen näkeminen horisontissa autiolta saarelta. Yksinhuoltajaäiti puhuisi myös mielellään muustakin kuin muumeista, palloista ja kukkuu-leikeistä. Esimerkiksi sellaisista simppeleistä asioista kuin olisiko aika aloittaa kiinteät, onko lapsella korvatulehdus, kuka hakisi lapsen hoidosta kun töissä olisi pakko olla pidempään, onko lapsi enemmän taiteellinen vai urheilullinen ja että mitä huomenna syötäisiin. Yksinhuoltajaäitinä voin vain kuvitella, että vastaus voisi olla jotain muutakin kuin göö, ei tai anna. Mutta tästä en toisaalta ole ihan varma, ainakin mitä heteroavioliittoihin tulee.

Yksinhuoltajaäiti ei ole vain yksin kasvattava äiti. Yksinhuoltajaäiti elää autiolla saarella ainakin noin 3000 vuorokautta, kunnes lapsen _ehkä_ voi jättää mahdollisen _äidin_ harrastuksen tai kahvihetken ajaksi yksin kotiin (8 vuotta). Hyvällä munkilla huoltokone käy joskus tuomassa perunalihamössöä, kuten Samarassa jumissa olleille finnmatkalaisille. Yleensä pottunsa saa hakea ihan itse, myös kuumeessa, oksutaudissa tai vesirokossa. Ja ihan omilla rahoilla ja ihan kaikki ne vuodet. Ja kyllä, on joskus ihan perkeleen tiukkaa kun kolikkopurkissa on euro ja lapsilisään viikko. Sellaista, josta sinä ikäsi avoliitossa ollut et todennäköisesti tiedä mitään. Mutta onneksi edelleenkin on vain kaksi suuta ruokkittavana, ja se toinen sanoo göö, ei tai anna, työnsi sinne sitten sisäfilettä tai kolmatta päivää makaroonia.

Sit tulee joku vastaeronnut (lähes) aikuisten lasten yhteishuoltajaäiti kertomaan, että on niin kiireistä ja vaikeaa nyt, kun tuli avioero, mutta kyllähän sä ymmärrät mitä tää yksinhuoltajan arki on.
Ja miksen mä vielä koskaan ole kehdannut vastata, että kyllä, minä ymmärrän. Sinä et.

Yksinhuoltajalla on vaikeaa. Ei sen lapsen kanssa (paitsi jos on erityislapsi, mutta sekin on taas toinen seikka se). Eikä perheväkivaltamiesten. Vaan yksinhuoltajalla on kaksi arkkivihollista:
1) Katkeruus
2) Yksinäisyys
Ainakin henkkoht suurimmat mielenlujuuden koetukset on ollut juurikin näitä kahta vastaan taistellessa. Ihmismieli kuvittelee niin mielellään, että muilla on asiat paremmin. Tilastojen mukaan yksinhuoltajilla meneekin monessa suhteessa heikommiin kuin liittoutuneilla kanssasisarillaan. Katkeruudesta voin kirjoittaa romaanin toiste, mutta yksinäisyyttä vastaan on vain yksi ase: Tunne itsesi. Hakeudu ihmisten ilmoille. Kerhoihin, sukulaisille, kavereille. Jos sellaisia on. Töihin. Mut älä hakeudu siksi että olet yksin, vaan siksi että haluat. Yksinäisyys pitää kääntää voimavaraksi. Usein yksin ollessaan ihminen ajattelee. Opiskele. Lue. Ole luova. Yksinäisyys voi olla myös rikkaus, jollaisesta parisuhteessa elävät voivat vain haaveilla.

Yksinäisyyden sietäminen on taitolaji, joka kohtelee juuri kuten sitä kohdellaan: Yksinäisyys on ongelma, josta on selviydyttävä. Minä en ole selviytynyt mistään enkä kirjoita näistä kuluneista 2300 päivästä selviytymisopasta. Minä otan onkeni ja istun kalliolle onkimaan nautin tästä kaikesta rauhasta ja hiljaisuudesta, mikä on monelle haave vain. Ja tarjoan lapselleni ehjän perheen, rakentavan erimielisyyden ja muut perheonnen kannalta välttämättömien taitojen mallit. Me näet olemme perhe, minä ja hän.
Ei haittaa, jos laiva ei tule. Me osaamme uida.

"Timantit hioutuvat kovan paineen alla. Yksinäisten öiden puristuksessa."

torstai 3. tammikuuta 2013

Alee alee

Eräs tuntemani erityisen tärkeä tonttu toi kuusen alle lahjakortin niin kävin sen tänään vinguttamassa. Kaikkea ihanaa löytyi....
Jos ei kotikäyttöön, niin lahjaksi...
Posti toi myös uuden kissanhiekkalaatikon ja pistosahan (autottomana on tälläiset asiat huomattavasti yksinkertaisempaa tilata jollain 3,90 euron postikuluilla keskustaan, kuin lähteä järjestelemään kyytiä tuonne kaupungin laidan marketteihin). Mun joululoman projektina oli koulutöiden lisäksi jakaa olkkari kahtia ja muuttaa itse olkkarista makkariin ja laps makkarista sinne jaettuun olkkariin. Rikottuani kaksi sahaa kyllästyin ja tilasin vähän tehokkaampaa peliä alle ja päästään huomenna jatkamaan. Huoneet on kylläkin jo vaihdettu, mutta pintamateriaalit on vähän vaiheessa.

Niin sitä humpsahdettiin uuden vuoden puolellekin. Valettiin tinaa ja mä sain jonkun kuolavanan. Lapset katkoivat sen ennen kuin ehdin enempää tulkita. Katkeaminen kuulemma merkitsee kiireistä vuotta, joten toivon touhua riittävän tälle vuodelle... Varsinkin tuonne loppuvuoteen saisi sitä kiirettä tulla... Tilasin ovulaatiotestejä (KYLLÄ, alennusmyynnistä nekin!) niin on ehkä vähän helpompaa yrittää ajoittaa noita projektinseurantapalavereja...