Huora.

Raiskaus ja lähentelyuutiset pitää turvapaikanhakijat otsikoissa, eikä niin hyvässä valossa. Eikä toki pidäkään. Uutiset ovat tyrmistyttäviä.

Ja lisäävät huolta ja pelkoa ja somekuhinaa.

Olen mukana kummitoiminnassa. Ja olen huolissani. Maahanmuuttovastaisista suomalaisista, en edelleenkään turvapaikanhakijoista.

Olen liikkunut vastaanottokeskuksessa kireissä farkuissa ja ollut turvapaikanhakijoiden ympäröimänä mekossa ja stayupeissa eikä kukaan ole kertaakaan koskenut minuun tai huudellut perääni. Miehet aukovat kyllä ovet ja kiittävät. Saatan tietty olla yksittäistapaus.

Kun olin 15-vuotias, niin ali- kuin täysi-ikäiset kundit hakivat viinaa ja vonkasivat torilla pillua.

Jos antoi, oli huora.
Jos ei antanut, oli huora.
Kokeilin molempia.
Aika moni nuori -rajattakoon nyt vaikka 14-19-vuotiaiksi - kokeilee myös. Rajojaan. Kansalaisuudesta riippumatta. Jotkut menevät rajan yli ja silloin se on toki rikos.

Olen samaa mieltä niin monen kanssa. Rikos ja ulos. Jos halutaan turvaa turvallisesta pikkukaupungista, pitäkäämme se turvallisena.

Olen myös sitä mieltä, että tämä on edelleenkin yhteiskunnallinen eli kaikkien meidän ongelma. Ihan nyt suomeksi Kasa paskaa lapioitavana. Ja sitä pitää lapioida nyt.

Yksikään someräyhäviesti ja kauhistelu eikä ne söpöt sydämen kuviin käärityt mietelauseetkaan auta ainuttakaan teinityttöä sen paremmin kuin turvapaikanhakijaakaan.

Meillä on matuissa väliinputoajasukupolvi 16-19-vuotiaat nuoret, jotka oikeessa elämässä tekis jotain muutaki ku pelais jalkapalloa. JONKUN pitäisi keksiä niille järkevämpää tekemistä. Meillä on tuhansia ulkomaisia miehiä, joille JONKUN pitäisi opettaa suomen tapoja.

Ryhdytään toimiin. Pitäisi.
Huudan jos kohtaan vielä yhdenkin passiivin ja konditionaalin.

Kuka tahansa voi leikkiä muukalaista ja mennä tuonne pikkukaupungin torin laitaan alkuillasta seisomaan ja miettimään että mitenhän sitä tähän yhteiskuntaan integroituisi. Jos keksit, kerro se matulle. Ja minulle.

Joskus mietin, eivätkö ihmiset todellakaan ole olleet itse muukalaisena. Vertaus on taas ontuva, mutta seisoessani 19-vuotiaana, ensi kertaa yksin ulkomailla, heikolla kielitaidolla, illan viimeisestä junasta myöhästyneenä laukkujeni kanssa yksin puoliltaöin Firenzen rautatieaseman edessä, voin kertoa että olo oli helvetin orpo. Mitäs siinä auttoi kun ruveta sönköttämään apua. Nuori herra raahasi laukkuni mäkkäriin ja aloin kyhätä suunnitelma b:tä.

On harmi, että valtaosa vapaaehtoisista on naisia nyt tässä tilanteessa jossa miehen viesti olisi tehokkaampi. On vielä suurempi harmi, että suomimiehen viesti matumiehelle on lähinnä bodylanguagee saunan takana. Sama hommahan se on tapahtumanjärjestämisessä ja vanhemmuudessa. Neuvojia kyllä piisaa, toteuttajia vähemmän.

Sadan viestin keskustelussa yksi mies ilmoitti lähtevänsä ulos partioimaan naistemme turvaksi ja yksi kehoitti valistamaan nuoria kotona. Kaksi asiallista, toteuttamiskelpoista ideaa. Yksi, joka ilmoitti ryhtyvänsä toimiin. Muut keskittyivät mollaamaan matuja, vapaaehtoisia ja maahanmuuttopolitiikkaa. Tämä on ihan vaan oma veikkaukseni, mutta arvaan ettei suurin osa heistä ole ollut kymmentä metriä lähempänä yhtäkään turvapaikanhakijaa.

Jos kaduillamme partioi edes yksi mies,
olkoonkin sitten nahkaliivissä, niin hyvä. Näkevätpähän edes suomalaisen miehen.

En minäkään tästä pidä. Varsinkaan siitä, että joukossa on ehkä tosi pahoja paskapäitä. En pitänyt niistä Syyrian dokumenteistakaan, missä lapsia kannetaan raunioista.

Valitaan sitten se taisteluni. Minä autan tuota tänne asti selviytynyttä lasta, auta sinä jotakin toista. Itseäsi, edes ja ensin. Suomalaisia nuoria naisia. Sanomaan ei ja huutamaan apua, kunnioittamaan itseään. Miestä, puhumaan ja käyttäytymään.

Kaiken elämäni varrella vastaanottamani huorittelun ja kännihuuruisten vanhojenkin suomalaisten ukkojen seksileluna olemisen jälkeen suvakkihuoran titteli lähinnä naurattaa.

Kirjoitettuani tämän, mietin hetken piilottavani koko blogin. Mutta sitten päätin, että jos olen se Suomen ensimmäinen marttyyri joka saa kiven päähänsä puolustaessaan hädässäolevaa ja heikompiosaista, niin otan sen riskin. Minä aion yhä olla se sisukas suomalaisnainen, joka ei usko ennenku näkee. Ja on valmis käärimään hihat ja hoitamaan asian. En ehkä pelasta maailmaa, enkä ehkä sitä sodasta paennutta perhettä, mutta empähän ainakaan katsonut hiljaa vierestä. Katsotko sinä?

Kenen joukoissa seisot?

Kenen lippua kannat?

Ei synny rakkautta ilman oikeutta
ei synny oikeutta ilman taistelua
ei taistelua ilman yhteistä rintamaa.

Järkyttävä korvamato.

Tulihan se sieltä. Tuolileikissä musiikki loppuu aina ja kaikille ei riitä tuoleja. Isis tulitti itselleen tilaa pariisilaiskatsomoissa.
Olen järkyttynyt, mutten maalannut kasvojani tricolorella. Olen järkyttynyt myös suomalaisten järkyttymisestä.
Ranskasta on linnuntietä suunnilleen sama matka molempiin suuntiin, Syyriaan ja keskiseen Suomeen. Pariisi on ihan yhtälailla takapihoillamme. Henkinen etäisyys ehkäpä pidempi, mutta tätä samaa hekin pelkäävät ja pakenevat.

Eurooppa järkyttyi, kun pari vuotta sitten Italian edustalla Costa Concordialla hukkui 32 henkilöä. Eurooppa hikisesti jaksoi uutisoida, että Välimerellä on tänä vuonna hukkunut ainakin 3500 pakolaista. Ainakin, kukaanhan ei oikeastaan tiedä.

Eurooppa järkyttyi, kun Pariisissa kuoli 130 ihmistä. Eurooppa ei maalaa naamaansa, vaikka pelkästään Syyrian kriisissä on kuollut 220 000 ihmistä (amnesty.fi), en tiedä millä ajanjaksolla.

Iskut muuttuvat sodiksi, yksilöt massoiksi, uutiset ilmoituksiksi ja lakkaavat järkyttämästä.

Ranskanlipuiksi muuntautuneet tuttavani alkoivat kuitenkin ahdistaa minua. Eivät siksi, että halusivat ilmaista tukensa. Vaan siksi, että tuo seitkytluvun taistolaisrenkutus rupesi kalvamaan tärykalvojani ja aloin huolestumaan yhä enemmän tästä alati kiristyvästä "valitse puolesi" -teemasta.

Lapsi pyysi tänään kertomaan iltasaduksi jotain hurjaa lapsuudestani. Kerroin, että minulla oli tasainen ja turvallinen lapsuus ja ettei mitään hurjaa tapahtunut.
 "No joku painajaisuni ees!"

Muistan lapsuudesta yhden ainoan unen. Ehkä siksi, että se oli mustavalkoinen. Siinä etsimme suojaa, kun panssarivaunu jylisti Torikatua alas. En muista, miten uni päättyi.

Peittelin lapsen taas kerran sydän möykkynä kurkussa.

Ei saisi pelätä, ne sanoo. Koska sitä ne toiset just haluaa. Kyllä minä edelleen ja yhä enemmän pelkään.
Mutta meidän on voitettava pelkomme.

Joku pakolainen oli kuulemma hymyillyt kadulla, niin lämpimästi, että oli hymyiltävä takaisin.

Joku vapaaehtoinen, jonka ei kuulemma ole nähty aiemmin juuri hymyilevän, tuli pois hätämajoitusalueelta onnellinen hymy kasvoillaan.

Kuten eräs viisas ystäväni julisti (varmastikin johonkin alkuperäislähteeseen vedoten, mutta hällä väliä): 
"pahan voittoon riittää se, että hyvät ei tee mitään."

Kenen joukoissa seisot?

Pitäiskö pelastaa maailma?

Turvapaikanhakijatilanne ei ole antanut uutta kohuttavaa ja heihin liittyvä keskustelu ajaa omaa pilluralliaan samaa kehäänsä torin ympäri: Kansa janoaa uutta uutista, jonka voi lukea rivienvälistä omaan näkökantaan sopivasti.

Maahanmuuttokriitikot kyttäävät ihan kenen tahansa virhettä päästäkseen sanomaan isäimme lailla: "mitäs minä sanoin!" Samaan aikaan toinen ääripää hukuttaa somen mietelauseisiin rakkaudesta ja maailmanmuuttamisesta. Mitään järkevää sanottavaa ei ole oikeastaan kellään. Ei edes Supolla, jonka ehkäkenties-lisääntynyt-uhka-jokapuolella-lausunnon rivienvälejä minä en saanut tulkittua mihinkään suuntaan.

Keskustassa tapeltiin. Poliisin saavuttua paikalle kukaan ei enää tapellut. Selvisivät pintaruhjeilla. Perusperjantaisettiä. Paitsi että oli maanantai ja hätämajoitus. Mutta jo vain, mokasivat, rikollisia ovat. Ja vaarallisia. Käännytys, karkoitus!

Minäkin olen elämässäni useinkin herkutellut sillä ajatuksella, että raiskaajat, pedofiilit ja muut vittupäät kiikutettaisiin suljetulle saarelle. Olen laiska historian kanssa, koska perustelen itselleni katsovani mielummin eteenpäin, mutta leffojen mukaan joku on joskus tällaisen hankkeen toteuttanutkin.

On kuitenkin hirveän vaikea määritellä, kuka karkoituksen ansaitsisi. Eksä. Baarissa tavattiin. Seuraavassa hetkessä makasivat puolitutun kundin kanssa päällekkäin verisinä lattialla eikä oikein ikinä selvinnyt motiivi, miksi se kundi kävi päälle. Mutta ihan varmasti kundi olisi eksän toimittanut suljetulle saarelle vähintään vittupää-tuomiolla. Ihan varmasti olisin itse saanut eksältä saman tuomion paria vuotta myöhemmin, kun pyytelin tekstarilla palauttamaan avaimet postiluukusta. Nykyisin hän jahtaa Afrikassa salametsästäjiä. Luettuani uutisia kiinniotoista, olen vahvasti sitä mieltä, että parasta mitä minä tälle miehelle ja maailmalle tein, oli se kun sulloin tavaransa jätesäkkiin.

"Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi; sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan." Matt.7:1-2

Oma auttaminen paikallisella tasolla odottelee SPR:n kummikurssia ja kummitoiminnan käynnistymistä sekä mahdollisia osallistumisia kotouttamistoimiin työn puitteissa. Muu vapaaehtoistyö on rajattu tällä hetkellä sellaisiin aikoihin etten pääse osallistumaan. On ollut aikaa pohtia maailman tilaa laajemmin. Googlasin: 

Miten pelastetaan maailma? 

Jos en jaksa tarttua esimerkiksi Tynkkysen kirjaan "Pieni maailmanpelastusopas", voin lähteä ruksimaan City-lehden kaltaiselleni kiireiselle kaupunkilaiselle laatimaa valmista listaa:
http://www.city.fi/ilmiot/50+tapaa+pelastaa+maapallo/2701

Aika monta kohtaa. Pitäisköhän aloittaa?

Tyttö 7kk

En vaan voi olla taas kirjoittamatta turvapaikanhakijoista. Olen nyt ollut siellä. Hätämajoituskeskuksessa. Useamman kerran, mutta kuitenkin ihan liian vähän. Olen joka ikinen kerta mennyt sinne "hetkeksi vähän jeesimään" ja joka ikinen kerta olen lähtenyt pala kurkussa pois, miten paljon olisi tehtävää...

Enkä ole edes keskustellut juuri tervehtimistä enempää yhdenkään turvapaikanhakijan kanssa. Juuri nyt koen auttavani suomalaisia. Niitä vapaaehtoisia, jotka pystyvät suuremmalla panoksella auttamaan. Minun osuuteni on ollut marginaalista, ja sekin lähinnä oman sädekehän kiillotusta. Että edes jotain.

Ne pienet hetkeni hätämajoituksessa ovat kuitenkin olleet minulle todella iso asia. Olen ymmärtänyt niin paljon. Ajatellut.

Ensinnäkin. Onhan se nyt herranjumala lottovoitto syntyä Suomeen. Vaikka se suomimies on vähän jähmeä ja joisi mieluummin liikaa kaljaa ja kattoisi formuloita, niin minä voin ihan pokkana ilmoittaa yhteen muutettuamme, että minä en sitten aio tässä talossa tiskata. Enkä tiskaa. Se tiskaa. Minä voin myös samalle miehelle ilmoittaa, että minä lähden nyt ryyppäämään, ja laittaudun nätiksi, ehkä jopa vähän seksikkääksi, ja se jää kotiin ja hoitaa mukisematta lapset. Myös sen toisen miehen siittämän, johon sillä ei ole minkäänlaista velvoitetta. Samalla minä tiedän, että voin keinuttaa peppuani tanssilattialla ihan turvallisesti. Tai olla keinuttamatta jossei huvita. Tuolle samalle miehelle minä ilmoitan, että nyt minä alan opiskelemaan arabiaa ja menen vapaaehtoistyöhön auttamaan ulkomaalaisia miehiä, naisia ja lapsia. Ja se on tietenkin lasten kanssa. Eikä se kysele vaan ajaa kiltisti pihaan, kun vien laatikkokaupalla pieneksi jääneitä ja käyttämättömiä mennessäni. Toistan tämän useita kertoja, eikä se vieläkään sano mitään, saati käytä tai uhkaile väkivallalla, vaikka tiedämme molemmat, että se on ainakin vähän erimieltä. Mutta kun meillä Suomessa on ihan ookoo olla erimieltä. Parisuhteessa. Maahanmuutossa. Tulen baarista kotiin ja siellä on hiljaista, tuoksuu saunapuhtaalta. Saunassa käytiin sekin keskustelu, että ei nyt sitten ihan kauheesti näistä kotona puhuta, kun ollaan eri linjoilla. Ja silti me jotenkin käsittämättömällä tavalla pystymme puhumaan lapsille asioista neutraalisti, mutta kuitenkin omaa kantaamme korostaen. Eikä lapset ole mitenkään sekaisin. Niistä on ihan ookoo keskustella asiasta eri näkökulmista. Ja sitten ne muodostavat ihan ikioman mielipiteensä ja sekin on kaikille ihan ookoo.

Saati että minun tarvitsisi pelätä ulkopuolista uhkaa kuten sotaa, poliisia tai edes naapuria.

Minä sen sijaan nostatan karvojani milloin mistäkin. Viimeksi siitä, kun sanovat mediassa, että meillä Suomessakin on köyhiä, että ensin pitäisi hoitaa heidät.

Minä olen yksi heistä, älkää helvetissä panko sanoja minun suuhuni. Kyllä minä tiedän miltä tuntuu saada paketti sieltä joulupuukeräyksestä. Siinä lukee: Tyttö 7kk. Paketista löytyy jonkun neuloma villa-asu. Minä itken. Se tuntui niin hyvälle. Että joku on halunnut auttaa meitä. Että joku on istunut illat ja neulonut minun lapselleni, hänelle ventovieraalle, lämmintä ylle. Pyyhin silmiäni nyt vieläkin kun kirjoitan ja muistelen sitä. Emme me sitä pakettia olisi tarvinneet. Ja olisin itsekin voinut neuloa kaiken lämpimän lapsille. Kyse oli eleestä. Auttamisesta.

Olin köyhä, kotihoidontuella elävä yyhoo. Asiat piti mennä toisin. Vaan kun ei mennyt. Sain toimeentulotukea. Kyllä se sama lapsi sai sukulaisiltakin lahjoja ja kyllä meillä on aina ruokaa ollut. Oli vain tiukkoja aikoja.
Olin jopa siinä kuuluisassa tilanteessa, että yhteiskunta maksoi minulle enemmän tekemättä mitään, kuin mitä silloisilla työmarkkinoilla oli tarjota. Suomessa se vaan menee niin. Suomeen syntyneille ja Suomeen paenneille. Että pidetään huolta.

Päätin lopulta ottaa riskin ja lähteä opiskelemaan. Se tiesi muuttoa toiselle paikkakunnalle ja talouden huonontumista entisestään, mutta ymmärsin, että se olisi väliaikaista ja toisaalta myös välttämätöntä, päästäkseni eteenpäin.

Ja se kannatti. Nyt asun taas kotipaikkakunnallani, minulla on korkeakoulututkinto, vakituinen työ rakastamallani alalla, kaksi lasta, omakotitalo ja koirakin heti kun kissoista päästään. Niin, ja se imuroiva suomimies. Elämä ei ole vaurasta, mutta turvallista. Voin ostaa ruokaa ja vaippoja miettimättä, onko niihin rahaa vielä ensi viikollakin.

Nyt on minun vuoroni auttaa. Mutta tiedättekö mitä. Olisin varmasti auttanut ihan niin suurella panoksella kuin olisin pystynyt 8 vuotta sittenkin. Silloin kun olin se köyhä suomalainen.

Äiti, otetaan meillekin yksi, jooko jooko?

Tämä on jo toinen kerta, kun vertaan pakolaista koiraan, joten mut saa kivittää.

Eli tällä kertaa pohdinnassa on, miten kertoa lapsille pakolaisista.

Mediassakin aihetta on käsitelty mm. Hesarissa
http://www.hs.fi/m/elama/a1441773595236
On toki myös somessa joku ehtinyt tuohtumaan, kuinka oli oikein joku opettaja mennyt asiasta puhumaan. Huoh.

Olen ennenkaikkea tullut siihen tulokseen, että tunne lapsesi. Tiedän alakoululaisen, joka lukee hesarin aamupalaksi ja sitten on tämä toinen evvk-äärilaita, jota meidän perheen ikäluokat edustavat.

Asia on tärkeä ja aiheessa kun nyt vaan on se huoli- ja levottomuusasiakin, niin olen koittanut puhua. Ensimmäisen -mielestäni ihan hyvin menneen- keskustelun jälkeen tuli otsikossa esitetty kysymys _täsmälleen_ samalla äänensävyllä, kuin koira-keskusteluidenkin jälkeen. Totesin, että emme pureudu aiheeseen kovinkaan syvällisesti.

Miten sitten kertoa siitä huolesta lapselle? Mitä pienempi (fyysisestä iästä viis!) sen konkreettisemmin? Eli suomeksi miten?
En halua sanoa, että älkää kulkeko yksin pimeällä nyt kun Ne tulee. Toisaalta en ole varma meneekö yleispätevä varoittelu jakeluun.

Viime yönä valvoin taas (se nyt ei ylitä uutiskynnystä). Nuorin kömpi kainaloon ja yhtäkkiä minut valtasi tunne, miten pelottava paha maailma on heti ikkunan takana (koska tämäkin toistuu noin 2-3 kertaa yössä, usein huudon kera, niin se ei normaalisti aiheuta tälläisiä tuntemuksia, vaan pikemminkin se paha on tuntunut olevan talon sisäpuolella). Täällä me olemme turvassa. Lämpimässä. Tässä rumassa seitkytlukulaisessa pikkutönössämme täällä vanhan pellon pohjassa, missä suurin vaara on hallan vaara.

Että miten ihmeessä minä sen kerron lapsille? Että älkää astuko tuosta ovesta ulos, kun teidätkin syödään elävältä, pala kerrallaan, kuten meidät kaikki muutkin.

Turvapaikanhakijoita (huomatkaa myös uhanalainen amurinleopardi) saapuu junalla kaupunkiin, jossa on meneillään mielenosoitus ja vastamielenosoitus.

Hopotus: Sini tuplajynssäri

Pitkästä aikaa testaushommissa! Ja innosta piukeena tätä Tuplajynssäriä odotin. Ei tuo kylppärin pesu oo tämän emännän missään Kotitöiden Top 10:ssä. Ja sen kyllä huomaa.

Sini Tuplajynssäri sisältää kaksi tuotetta. Pienen harjan ja isomman Sinin varsiin sopivan harjaosan.

Isommalla harjalla vetelee näppärästi lattia- ja seinäpinnat. Muotoilun ansiosta sillä pystyy pesemään myös kalustejalkojen ympäriltä, mutta tämä ominaisuus ei minun kylppärissäni ollut tarpeellinen. Notkean, joka suuntaan taipuvan nivelen ansiosta se sujahtaa kyllä sukkelasti kalusteiden allekin. Sen sijaan jäin kaipaamaan pidempiä harjoja reunoihin. Nyt kävi niin, että kyllä vaan piti nöyrtyä tämänkin vekottimen jälkeenkin polvilleen ja hieroa käsijynssärillä nurkat, joihin harjat eivät kuitenkaan olleet yltäneet.

Tuolle pikkujynssärille kyllä täydet pisteet. Pinkki pikkuapulainen kiitää laatan saumassa kuin pendolino raiteilla. Samoin sen päätyharjakset yltävät nurkkiinkin.

Loppusanoiksi voisin todeta tämän hyväksi tuotteeksi, joka kyllä juuriharjan ja lankamopin hakkaa kuusnolla. Ei ole jynssärin vaan jynssääjän vika, ettei saumoille ole näytetty minkäänlaista harjaa hetkeen: Kylpyhuonepesuaineen sijaan näille olisi varmaan pitänyt käyttää kloriittia. Ei Tuplajynssärikään kylpyhuoneen siivouksesta hauskaa tehnyt. Mutta nyt se on taas tehty vähäksi aikaa :)

Lisätietoja tuotteesta:
http://www.sinituote.fi/roosanauha
Lisätietoja Hopottamisesta:
www.hopottajat.fi

Sopeudu tai kuole

Pitkään ajattelin, etten osallistu keskusteluun. Koen asian liian isoksi palloksi itselleni. Toki minullakin on mielipiteeni, mutta yhteiskunnallinen saati ulko-, sisä- ja turvallisuuspoliittinen tietämykseni ei ole riittävää faktojen laukomiseen, ongelmanratkaisuun eikä edes villeihin visioihin.

Mutta sitten se odotettu viesti tuli. Nyt ne tulevat. Tänne meidän kyläpahaseen, jossa ulkomaalaista on saanut etsimällä etsiä löytääkseen.

Ensimmäinen ajatukseni oli: Mitä minä voin tehdä vai voinko tehdä mitään? Muutamaa kolikkoa lukuunottamatta en ole ottanut minkäänlaista osaa näihin talkoisiin. Nyt on aika ja mahdollisuus.

Mahdollisuus.

Kaiken tämän uutisoinnin keskellä olen koittanut miettiä, mitä he ovat ja ajettelevat. Asettua turvapaikanhakijan adidaksiin.

Ne vihaa Suomea

Käsi sydämellä, maailmassa on aika monta viehättävämpää paikkaa kuin syyskuinen pikkukaupunki Meri-Lapissa. Muutaman syksyisen yön Torniossa viettäneenä, en voi olla  huomauttamatta että jos se olisi ainoa kokemukseni Suomesta, minäkin saattaisin vihata Suomea...

Ne tulee eri kulttuurista

Vaikka vertaus on huono, en voi olla ajattelematta omaa lähtöäni Italiaan. Olin 19-vuotias. En ollut matkustanut Ruotsinlaivaa kauemmas ilman huoltajaa. Kieltä olin opetellut tasan sen verran, että osasin laskea kymmeneen ja sanoa päivää, kiitos ja anteeksi. Muullakaan kielipäällä ei ollut kehumista, lukiossa kiinnosti enemmän pojat ja bileet kuin epäsäännölliset verbit.

Humps.

Siellä olin. Istuin yksin huoneessani ja poltin käsi täristen tupakkaa. Opettelin kädestä pitäen sanoja, haarukka, lautanen, munakoiso, mozzarella, prosciutto crudo. Kotona äiti teki ruuat. Olin kasvanut pumpulissa. Kaikki oli uutta. Espresso pahaa. En osannut käyttää lavuaarin hanaa. En ymmärtänyt mitään mitä minulle puhuttiin. Mitä hittoa mä oikein ajattelin kun lähdin.

3kk myöhemmin tulin käymään kotona. Ei täällä ollut minulle vieläkään mitään, läksin takaisin. Puoli vuotta myöhemmin lähdin taas kotiin, sairaalasta hakemaan apua jalkavaivaan. En meinannut sopeutua takaisin. Rakastin Italiaa. Rakastan yhä. Miksi? Mitä oikein tapahtui?
Vastaus on: Ihmiset.
He kotouttivat minut. 20 tuntia saapumiseni jälkeen aloitin työt tarjoilijana. Yritin vetäytyä huoneeseeni, mutta he raahasivat minua mukaansa kahviloihin ja kuppiloihin. Ensimmäiset viikot nökötin hiljaa pöydässä ja kuuntelin heidän laulavaa sointiaan ymmärtämättä mitään. Hymyilin jos joku sanoi minulle jotain. He myös riitelivät ja huusivat niin että ujon suomitytön korvat punoittivat pelkästään joutuessani seuraamaan väittelyä. Se huuto ei ollut mitään, verrattuna siihen miten he huusivat jalkapalloa katsoessaan. Puoli vuotta myöhemmin huusin ja rähjäsin pomolleni kaikki tuntemani kirosanat italiaksi ja huidoin käsilläni aivan kuten he. En ikinä ennen sitä enkä sen jälkeen ole voinut kuvitellakaan tekeväni Suomessa samoin. He olivat outoja, mutta mukavia.
Heidän ruokansa oli outoa, mutta aloin pitämään siitäkin, jopa espressosta ja munakoisosta. He pitivät minua osana heitä, vaikka käytännössä isosena työkokemuksensa hankkineella suomalaisella ylioppilaalla oli aika vähän tekemistä italialaisen parisataapaikkaisen ravintolan kanssa.

Ne vie meidän naiset

Katsoin pitkään kuvaa suomileijonapaitarivistä Tornion rajalla, enkä voinut olla ajattelematta että enpä ihmettele miksi.

Me suomitytöt menimme Italiaan ja viettelimme heidän miehensä. Kyllä vaan. Vaalea sinisilmä käänsi katseet kadulla. Oli siinä varjopuolensakin. Piti tapailla vähän salaa, koska kaikki ei tykänneet. Kerran pääsin mukaan porukkaan,missä oli naisiakin (siis muualta kuin ravintolan henkilökunnasta, jotka olivat täyttä kultaa kaikki). "Haittaako, jos Myakin tulee?"

Erilaisuus pelottaa ja kiehtoo. Naiset rakastuvat renttuihin ja ulkomaalaisiin. On todellinen riski, että suomimies häviää soidinmenot baaritiskillä pörhistelevälle tummasilmälle. Mutta kumppaninvalinnassa suurempi merkitys on yhteisellä arvomaailmalla, joten en usko että yhtään baaripiparia syvällisemmällä tasolla maahanmuuttajat koituvat kansakuntamme kohtaloksi.

Itseasiassa olen huolestuneempi siitä, että jos ne ei löydäkään naista. Yksinäisellä suomimiehellä on pullonsa, mutta mitä yksinäisellä maahanmuuttajalla on? Mitä sitten tapahtuu? Mitä muuten suomimies tekisi joutuessaan yksin vieraaseen maahan?

Ei ne oo sotaa nähneetkään

Meille suomalaisillehan se on suositeltavaa. Menkää menkää, aupaireiksi, vaihto-oppilaiksi, kansainvälistykää, nuoret! Etsikää, kolkatkaa kantapäitänne. Löytäkää paikkanne, maailmanlapset. Paitsi te elintasosurffarit Irakista.

19-vuotias Mya pakkasi matkalaukkunsa, koska pikkukaupungilla ei ollut silloin antaa minulle mitään. Vaikka kolmekymppisellä Myalla on asiat paljon vakaammin ja pikkukaupunki on antanut työn ja perheen, löydän silti yhä itseni satunnaisesti ajattelemasta samaa.

En tiedä Mohammedin taustasta mitään, mutta jostain syystä uskon, että häntä ajaa sama ajatus.

Ei niille kelpaa edes ruoka

Pyrin olemaan romantisoimatta kuvaa turvapaikanhakijasta nälkäisenä, huopaan käärittynä orpolapsena. Mutta kieltämättä minustakin syömälakko kuulostaa epäkohteliaalta. Mutta taaskaan en pysty yhden iltalehtiotsikon perusteella luomaan asiasta kuvaa. Ahdistun kun en näe kokonaisuutta. Mitä tämä on? Mistä on kyse? Keitä he ovat?

Kulttuuri on mm jaettujen asenteiden, arvojen, tavoitteiden ja käytäntöjen kokoelma, joka on luonteenomainen ihmisryhmälle. Kulttuuri on kykyjä, taitoja ja käytöksen piirteitä, jotka vaihtelevat esim. maantieteellisen sijainnin mukaan. (wikipedia)

He tarvitsevat meitä suomalaisia kertomaan ja näyttämään, miten Suomessa ollaan.

Vuosia Italian reissuni jälkeen yksi heistä tuli luokseni. Ensimmäinen ulkomaanmatka. Suomeen osui tuolloin kovat pakkaset, -34 näytti mittari parhaimmillaan. Hän ei löytänyt s-marketista sopivaa jauhoa ja soitti harmitellen asiasta mammalleen. Hän makasi selällään keittiön lattialla, jotta näkisi uunissa kypsyvän pizzapohjan kypsyyden. Uskallan väittää, että hänen mielestään meidän kahvimme oli vähintään yhtä pahaa kuin minun ensimmäinen espressoni. Hän on yksi ystävällisimmistä ja iloisimmista tapaamistani ihmisistä ja oli luonani kolme päivää. Vaikken järjestänyt mitään suomihömppäpömppää, olin uuvuksissa. Kulttuurien kohtaaminen ei ole kuitattu kättelyllä ja poskisuudelmalla. Ihmisyys on helvetin rankka laji, inhimillisyydestä puhumattakaan.

Rajat kiinni

Teen niskakarvoja kohottavan vertauksen. Koirat ja lapset. Tiedämme, että mitä huonommista oloista ne tulevat, sitä enemmän meillä on edessämme ongelmia. Mitä huonommissa ihmissuhteissa olemme olleet, sitä vaikeampi meidän on luottaa ja sitoutua toisiin ihmisiin. Tämäkin tosin täysin vahvistamaton teoriani jonka saa vapaasti todistaa epätodeksi. Päteekö sama maahanmuuttajiin? Onko meillä lauma rakoilevia mielenterveyksiä?

Terveen huolen ymmärrän. Olen minäkin huolissani, mitä nyt tapahtuu? Olisin huolissani, vaikka kaupunkiimme tulisi nyt saman verran lahtelaisia. Tai Suomeen kymmeniätuhansia ruotsalaisia. Suuret väkijoukot ovat aina riski. Perinteisissä kesätapahtumissa järjestyksenvalvojia on 1 per 100. Mene koulunpihalle ja katso, mitä käy kun 300 ihmistä on samassa tilassa vartin. En ole asiantuntija, mutta ei tarvita kovin kummoista riskinarviointiosaamista, kun mielessään yhdistelee lähtökohdat ja skenaariot.

Asiantuntijuutta tarvitaan skenaarioiden toteutumisen hallintaan ja ratkaisuihin. Olisihan se kiva että tätä tilannetta ei olisi. Ettei se kakka olisi housussa. Sinä someräyhääjä, puolesta tai vastaan, miten ajattelit toimintasi tilannetta muuttavan? Henkkoht en usko, että yhtään kenenkään meidän pulliaisen mielipide vaikuttaa asiaan yhtään mitenkään. Jos ratkaisu olisi lastata heidät laivaan ja lykätä Pohjanlahdelle, se varmaan olisi jo tehty. Jos ratkaisu olisi kutoa jokaiselle villasukat, sekin olisi varmasti jo tehty?

Rajat auki

Minusta on kyllä universaalilla tasolla ihan oikein, että suomalaiset herättää tumman käden koputus ikkunaan. Tunnen ajoittain häpeää suomalaisesta lintukoto-mentaliteetista. Rajat pitäisi meille saada auki, ja halvat lennot sunnybeachille ja alanyaan, mutta meille ulkomaalaisia, ei, ei, ei.  

Ironista tai ei, mielessäni on pyörinyt viimeaikoina muutamat markkinoinnin lentävät lauseet. Taaskaan en laiskuuttani jaksa metsästää lähteitä. Sopeudu tai kuole. Evoluutio, liiketoiminta, muutos. Maailma muuttuu, muutos ei ole vapaaehtoista. Kumman pitää sopeutua, kantaväestön vai maahanmuuttajan, vai pitäisikö ehkä molempien?

On harmi, että vain ääripäät ovat äänessä. Valtaosa meistä ja heistä suhtautuu asioihin varmastikin melko neutraalisti. En voi olla ainoa, kenen mielestä olemme jo ajautuneet ihan väärään suuntaan joutuessamme valitsemaan puolemme.

Minä en suostu valitsemaan puoltani. Luon mielipiteeni tunteiden ja muutaman valtamedian artikkelin perusteella, kuten suurin osa suomalaisista. Minulla on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ne selviää vain kysymällä. 

Ainoa, mitä näen nyt, on että meillä on tilanne, joka tarvitsee rukkasia.
Ilmottauduin vapaaehtoiseksi.

Matkakertomukset ovat muuttaneet

Jatkossa kaikki matkakertomukseni löytyvät uudesta osoitteesta eli täältä:

http://www.rantapallo.fi/piazzamaria

Ja sit mä heräsin.

Hitusen on tuota aikaa vierähtänyt ilman blogitekstejä.
Vauva on nyt 1v 4kk ja vauvavuosi oli todella rankka.
Meillä ei siis vieläkään nukuta öitä, hyvä jos selvitään yhdellä heräämisellä, pääasiassa useammalla.

Töihin palasin toukokuussa ja se on ollut todella pelastus omalle kuupalle. Lapsi on perhepäivähoidossa ja sielläkin sujuu ihan kivasti.


Matkakertomuksen kirjoitin viimeisimmästä keikasta, mutta Yksi -laskettakoon matkailuksi- kohde, josta myöskin on ihan kertomatta, on kesämökki jonka vuokrasimme.

Koitetaas terästäytyä nyt näissä kirjoitushommissakin :)

Matkakertomus Lido di Ostia, Rooma 4.-7.9.2015

Omatoimimatkalle lähtivät Mya siskoineen ja lapset 10v, 9v ja 7v

Matkakuume oli siis jäätävä ja reissuun oli päästävä. Tosin äitiyslomavuoden jälkeen lompsa näytti aika nollaa, eli budjettiluokan matkasta oli pudotettava vielä yksi porras alaspäin. Siispä. Sormi kartalle, missä on lentokentän lähellä meri ja kyttäämään lentotarjouksia. No ei ole sattumaa, että sormi osui Italiaan. Rakkauteni lajiin on yhä roihuavaa, vaikka Italia-elämästäni on kulunut jo käsittämättömät 13 vuotta.

Lennot: Norwegian Hki-Fiumincino. Meinattiin myöhästyä koneesta. Note to myself: Lähtöselvitys netissä ei nopeuta toimintaa kentällä yhtään. Bag Dropille oli samanmittainen letka kuin aina lähtöselvitykseenkin ja turvatarkastuksen jono oli lähes ulko-ovelle asti. Ole ajoissa jatkossa, älä vasta tuntia ennen. Onneksi ystävällinen henkilökunnan edustaja tuli kertomaan, että lapsiperheille on oma kids gate ja näin ehdimme juosten portille. Kotimatkalento olikin sitten liki kolme tuntia myöhässä ja ehdimme palloilla kentälläkin. Rooman päässä ei kylläkään ollut jonojakaan, minnekään.

Majoitus: Kahden makuuhuoneen ylimmän kerroksen huoneisto yksityiseltä. Neitsytmatkani airbnb.fi -sivuston kautta. Aivan loistavaa. Kaikki suurperheelliset tietävät miten vaikeaa viidelle hengelle on löytää kohtuukokoista & -hintaista huonetta.

Yleisarvosana: Kiitettävä

Plussat: No ensinnäkin. Itse valitset ihan just sen mitä haluat ja missä haluat ja missä hintaluokassa haluat (lue: edullinen). Kaikki on soviteltavissa, sillä viestit suoraan majoittajasi kanssa ja peruutusehdotkin on ihan kohtuulliset (majoittaja saa valita, ehdin kokea tämänkin, sillä peruin jo yhden varaamani huoneiston). Huoneistossa oli 1x parisänky ja 1x levitettävä vuodesohva. Majoitus teoriassa neljälle, mutta tokihan signoralle sopi, että lapsia on enemmän. Hintahan ei muutu. Herra majoittaja passasi meitä erinomaisesti; tilataksikuski oli lentokentällä kyltin kanssa odottamassa, jääkaapista löytyi juomia, pöydältä iso kulho tuoreita hedelmiä, rantatuoleihin oikeuttavat kortit, Rooma-magneetit ja lisäksi vielä kartat oleellisiin kohteisiin, kuten kauppa, juna-asema ja apteekki.

Pehmeät sängyt, ihan oikea keittiö, ihan oikeat asunnon välineet (vs. huoneistohotellin kolme haarukkaa, neljä veistä, kaksi mukia, kattila, ei kauhaa...jne), valtava terassi kasveineen ja merinäkymä, hiljainen sijainti (tämä se on aina se meikä-matkaajan painajainen, jos vieressä viettää motari tai alakerrassa jytää reivit...). Kämppä vaikutti (toki tongin kaikki aukeavat lipastot silkasta uteliaisuudesta) perin perinteisen italialaisen asunnolta, liekkö edesmenneen mamman... Mutta ei siis ainakaan kihveliä puuttunut! Jopa kuivatut chilit roikkuivat siististi keittiön seinällä odottamassa pastankeittäjää :)
Miinukset:
Piti ihan miettiä. Varmaankin se, että joutui itse tekemään enempi lähtösiivouksen eteen kuin hotelleissa. Ei oikein oikeastaan tiedetty,kuinka paljon olisi pitänyt siivota. Niin paljon meistä tuli kolmessa yössä ainakin roskaa, että päätettiin kiltisti kierrättää nekin kadun varrella oleviin astioihin. Toivottavasti ei tukittu taloyhtiön putkistoja kovin pahasti, kolme muksua kun kävi biitsikeikan jälkeen suihkussa (hierova, seinästä tulevat suihkutkin btw) niin hiekkaa sai lapioida suihkukaapin lattialta kohtuullisen keon...

Terdellä kasvoi mm. oliivi ja sitruuna <3

Näkymä sisäpihalle keittiöstä. Ikkunaluukut <3

Lido di Ostia: Koska meri on matkojeni kärkikohde, ei ole epäilystäkään etteikö etelänreissulta pitäisi löytyä biitsi. Ostia Lidolla rantaa löytyy joka suuntaan, keskustan kohdalla on muutama ilmainen ranta ja sitten niitä maksullisia paikkoja. Meidän reissun suurin harmi olikin nyt se, että koko keikan ajan punaiset liput liehui salossa ja tuuli on niin kova, ettei varsinaisesti uimaan ollut asiaa. Itselleni toki riittää varpaiden uittelu, mutta lapsille tosi kurja. Pääsivät he toki rantaveteen mulaamaan. Ranta Rooman edustalla ei tietenkään edusta sitä turkoosinkirkasta välimerta. Osittain siksi, että hiekka on täällä todella tummaa. Jätteitä en halua ajatella, mutta jokainen voi kuvitella mitä Rooman halki virtaavan Tiber-joen, jonka kupeessa ranta sijaitsee, mukana on mereen vuosien saatossa kulkenut... Ranta itsessään on kuitenkin siisti ja matala ja mukava pienillekin lapsille. Italiassa oli uutisten mukaan ollut kuumin kesä vuosiin, joten merivesi oli valtavan lämmintä myllerryksestään huolimatta. 

Tiber-joki virtaa Rooman halki. Lido di Ostia jää kuvasta katsoen joen oikealle, Fiumincinon kenttä vasemmalle puolelle.

Myllertävä meri toi rantaan simpukoita ja pikkukiviä

Kävelykatu Ostiassa

Netistä olin etukäteen lukenut, että paikka on roomalaisten itsensa suosima ja olimmekin silmiinpistävästi paikan ainoat ainakin skandinaaviset turistit. Majoittajan tarjoamalla rantatuolipaikalla tuli ihan snadisti semmoinen olo, että naapuristo ei niin suopeasti katsonut, mutta muuten meitä kohdeltiin kyllä italialaisella vieraanvaraisuudella hienosti. Italian kielitaito ehkä edesauttoi asiaa, en edes yrittänyt englannilla kun totesin pärjääväni paremmin italialla. Lido di Ostia on lapsiperheen kaupunkilomakohteena erinomainen. Keskustassa on leikkipuisto, jonka laidalla ilmainen heppakaruselli ja satamuuta kolikko/polettivekotinta. Vasta liian myöhään hoksasin että bussimatkan päässä olisi ollut myös vesipuisto Hydromania. Tämä vinkkinä, jos jollekin toisellekin sattuu huonot uimakelit sekä muistutuksena itselleni jos vielä joudun lentotarjousten uhriksi. Fiumincinon kentältä tosiaan matkaa Ostiaan tulee n. 15km ja bussi kulkee suoraan terminaalin eteen. Ostia itsessään on melko pieni, mutta kuitenkin riittävän suuri, suurempi kuin moni esimerkiksi Kreikan saarten matkakohteista, löytääkseen shoppailtavaa ja erilaisia ravintoloita. 

Markkinat

 Markkinat oli yksi ehdoton matkakohde, Tripadvisorin vinkin mukaan löytyikin keskiviikkoisin ja lauantaisin järjestettävä il mercato, jossa muuten kannattaa varata aikaa, vaikka markkinat onkin miniversio isommista vastaavista. Minä en suinkaan ollut matkan ainoa naisihminen joka jotenkin sekoaa kahden ja viiden euron vaatekasoista markkinapöydillä...

Rooma: Koska päivä rannalla-suunnitelma ei oikein toteutunut, päätimme lähteä Roomaan. Minulla ei sinne kovaa hinkua tällä katraalla ollut, olenhan itse sieltä jo valtaosan must-see-kohteista nähnyt ja lapsista kenelläkään ei ole herännyt mikään pikkuarkeologi tai edes historioitsija. "Onko se rooma niinku joku paikka vai?" kysyi yksi oltuamme vuorokauden reissussa. En näe matkallani muuta kammottavampaa kuin raahata väkisin väsähtänyttä jälkikasvua museolta ja monumentilta toiseen. Mutta kun ei muutakaan ollut, niin teimme täsmäiskun illaksi Colosseumille, joka on n. 1,5km kävelymatkan päässä Piramiden juna-asemalta, jonne Ostiasta tulevat junat saapuvat. Junamatka Ostiasta Roomaan kestää noin puoli tuntia. Matkalla näkee muuten vilahdukselta Ostia Antican rauniot, jonne pääsee samalla junalla sikälimikäli matkalla enempi raunioihmisiä on...

Ruoka: Reissun haasteena oli gluteenitonta ruokavaliota noudattava matkaseuralainen tässä pastan ja pizzan paratiisissa. No mitäänhän ei ollut sellaisenaan gluteenittomana, mutta selittämällä löytyi aina syötävää. Taaskin italian ravintolasanastosta oli hyötyä. Käsillä huitominen auttaa myös. Vastoin lukemiani varoituksia, italialaiset olivat kyllä erinomaisen tietoisia mitä gluteenittomuus tarkoittaa ja jokaisesta kaupasta löytyi myös gluteeniton hylly erikseen. Ruokailumme ehkä kärsivät hitusen kiireisestä aikataulustamme, ravintolavalintamme olivat joka ilta sillä meiningillä että seuraavasta ovesta sisään, nyt_on_jo_saatava_ruokaa, kun onnistuimme aina haahuilemaan jotain ihan muuta. Mutta quattro stagioni sekä cappuccino olivat yhtä taivaallisia kuin pitikin. Voiko tuossa maassa ollakaan huonoa...?

Loppusanat: Helppo ja nopea kaupunki-rantalomakombi
Suosittelisin? Kaikille. Mutta ehdottomasti viikon matkana. Omatoimimatka ottaa ja antaa. Erilaisten aikataulujen ja pysäkkien selvittämiseen kuluu aikaa ja askeleita enemmän kuin pakettimatkoilla. Julkinen liikenne on kuitenkin Roomassa edullista (esim. junamatka Ostia-Rooma aikuinen 1,50euroa, alle 10v lapset ilmaiseksi). Bussilippuja saa tupakkakaupoista. Niiden aikataulun selvittäminen voikin olla sitten haastavampaa ;) Taksin löytäminen viidelle se vasta haastavaa olikin, vaikka eräältä ystävälliseltä hotellivirkailijalta sain ruutupaperille rustattuja puhelinnumeroja keneltä kysellä. Pronto pronto, vaan eipä tärpännyt. Bussiasemalla oli taksikoppi, mutta hänkään ei huolinut viittä yhdenkään autonsa kyytiin. Sitten vielä syyttävät italialaisia holtittomaksi liikenteessä...
Menisinkö toiste? Menisin. Ehkä aikuisporukalla niin pääsisi nautiskelemaan Rooman katukahviloista iltamyöhällä. Ja Vatikaaniin en päässyt tälläkään kertaa. Tai vaihtoehtoisesti jos taas vaan tulee hetki kun on-pakko-päästä-pois.