Isä meidän

On isänpäivän aatto. Olen ollut pahalla tuulella. Vasta äsken ymmärsin, että syy on Varjon. 7 vuotta isänpäivissä oli ollut Varjo. Tytär lähettelee isänpäiväkortit Tyhjyyteen. Kukaan ei ole vuosiin vastannut. Mihinkään. Minä edustin isää niin arjessa kuin päiväkodin aamukahveilla. Kotona ei aamukahveja keitelty. Onneksi oli edes pappa. Viime vuodet uusperheellisenä isänpäivät ovatkin olleet toisenlaisia: Olen ollut iloinen, että perheessäni on isähahmon virkaatekevä isä. Ja pappoja.

Isäni kuoli 13.8.2016.

Vaikka surun terä on jo taittunut, palasi isänpäivään jokin varjo ja tyhjyys. Yksi isä on taas poissa. Kurkussa on möykky, joka ei oikein ole mikään tunne enkä saa sitä ulos. Kuuntelen Let it be:n saksofoniversiona ja itkasen kokeeksi vähän. Ensimmäinen vuosi on kuulema se pahin. Minulla on sentään muistot.

Julkaisen nyt isänpäiväksi meille uus- ja originaali-isättömille ja ennen kaikkea muistoksi itselleni sekä nämä alla olevat hautajaisissa lukemat muistokirjoitukseni että omana tekstinään ajatuksia kuolemasta.

Hän vie minut vihreille niityille

Isä opetti kulkemaan luonnossa ja kunnioittamaan sitä. Iskä antoi nimet kasveille, linnuille ja kaloille, vuoli
onget, näyttisyötävät ja myrkylliset kasvit. Jossain kohtaa tulivat tervaskannot. Veli sen aloitti ja raahasi
kannon jytkyjä tulille. Kun oman mökin niityt oli koluttu moneen kertaan, piti lähteä kilpailuhengessä
kauempaakin keräämään isälle ”kukkia”. Vielä nykyäänkin ilahdun kohdatessani metsässä hyvännäköisen
kannon enkä aina voi olla potkaisemattakaan, että irtoaisikohan tuo.

Siskon poika löysi liiterinne kulmalta
varmaankin klapikoneelta lentäneen männynoksan palasen. Se tuoksuu tervakselta, siinä on papan muisto.
Omalla pikku puukollaan hän nyt vuolee päivittäin kuoresta vähän pois, jotta tuoksu tulee taas uudestaa.

Ekaluokan vihkoon olen kirjoittanut: Menimme isän kanssa veneellä ongelle niemen taakse. Isällä oli
pitkä onki ja isä sai särkiä. Minulla oli lyhyt onki ja minä sain ahvenia. Noita reissuja ihan kahden kesken ei
ollut montaa, mutta sitäkin merkityksellisempiä ne olivat. Isä opettisyömään ketunleipää, lakritsijuurta,
katajanmarjoja ja lillukoita ja väistämään näsiää ja sudenmarjaa. Laiturilla lapsuudenkesinä pyrstöään
heilutteli Väinö-västäräkki, odotteli vaimoaan Vienoa. Kirjosieppo pesi taas tuossa pöntössä. Puukiipijälle
rakennettiin ihan omanlaisensa pönttö. Mökin ikkunalla asui Jallu-kärpänen. Ja se pörröinen on kimalainen!
Ei mikään mehiläinen!! Ja se ei pistä. Ainakaan herkästi! Huomaan joskus pitäväni esitelmää kuten isä ja
hermostun kun ihmiset eivät ota selvää asioista...

Hän ohjaa minua oikeaa tietä nimensä kunnian tähden

Isä oli opettaja ja lapsen silmin tiesi kaiken. Ihailin hänen tietämystään ja korjaustaitojaan varauksetta. Vasta jossain murrosiässä alkoi valjeta totuus, ettei iskällä ehkä ollutkaan vastausta kaikkeen.
Tai oli, kyllä todellakin oli, hiljaiseksi ei isä väittelyissä jäänyt ikinä! Mutta isäkin saattoi olla väärässä. Vaikka välillä (varsinkin murkusta) tuntui, että isän periaate väärässä olemiseenkin oli se, että riittävän hyvillä perusteluilla väärä vastauskin kääntyi oikeaksi... Isällä oli taito tarinoida ja hän sai niin oppilaat kuin
muutkin keskittymään niitä kuuntelemaan.

Vaikka varmasti oli paljon tarinoita, joita ei tyttärille kerrottu, niin kuulimme monet seikkailutarinat eikä elämänmakua varmastikaan isännuoruusvuosista puuttunut.

Viimeisinä vuosina tarinat harvenivat ja toistuivat. En oikeastaan koskaan hennonnut sanoa, että tämä on jo
kuultu. Mutta isän seikkailut olivat jo takanapäin, se oli selvä. Pilleripurkkien määrä oli jo melkoinen ja askeleiden määrä vähäinen. Isä ihmetteli itse olevansa jo jatkoajalla ja hän koki saaneensa elämältä paljon. Niinhän se on. Ei ole väliä, paljonko elämässä on päiviä, vaan paljonko päivissä on elämää.

Viimeisiksi jääneillä iltakahveillamme isä kertoi muistojaan mäkeä laskevista saukoista. Katsoin kuinka lapset kuuntelivat. Olimme olleet Korkeasaaressa ja saukot olivat pysyneet piiloissansa. Iskällä oli ollut lemmikkinä
oravat, varikset ja koirat. Oli laulettu, soitettu, telttailtu ja seikkailtu. Joskus ihmettelin, miten iskä oli ehtinyt kaiken ehtinyt näkeä ja kokea? En tiedä kuinka paljon tarinoissa oli väritystä ja onko sillä väliä. Isän tarinat olivat kuitenkin poikkeuksetta opettavaisia, toista ihmistä ja eläintä kunnioittavia. Isä ei retostellut
tai ylpeillyt tekemisillään vaan hänellä oli vain taito kuvailla asiat niin hienosti, että olisi saanut keitetyn perunankin kuulostamaan ainutkertaiselta kokemukselta.

Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen.

Isä osasi puhua ja nauraa. Me emme olleet sellaista kädestäpitelijä-isintyttöjä. Vaikka äiti muistelee isää myös siitä harvinaisena suomalaismiehenä, että hän osasi puhua ja pussata, niin meidän välinen läheisyys
oli hillitympää. Jos en ihan väärin muista, halasin isää viimeksi vuonna 2002. Eikä asia ole jäänyt minua kaivelemaan vaikka varmasti meillä olisi ollut varaa olla hellempiäkin toisillemme. Me kun tapasimme, keitimme kahvit tai joimme kaljat. Tai isä ja minä saatoimme ottaa yhdet punkkukokiksetkin eli calimochot,
joille muut lähinnä irvistelivät. Läheisyytemme oli mutkatonta ja simppeliä. Isän rakkaus oli teoissa. En pätkääkään epäile, etteikö rakkautta olisi ollut jokainen iskän tekemä tuohisormus tai pajupilli, jokainen sanomalehdestä taiteltu hattu tai palmu, kaarnaveneet ja lautta, jolla hän veti meitä lapsia veneen perässä.

Perheemme yhdistäväksi vahvaksi punaiseksi langaksi tuntui usein löytyvän varsin sarkastinen ja synkkäkin
huumori. Vitsailimme, mitä kaikkia hienoja ominaisuuksia me isältä perimmekään: Minä sain jääräpäisen ja
helposti tulistuvan luonteen, kärkkään kielen ja kuivat kantapäät. Jälkimmäisistä isä oli riemuinnut joskus jalkojaan kauhistelleelle hoitajallekin, että näkisitpä tyttären.... Suvun autoimmuunisairaudet toivat kahvipöytiin oman värinsä. Pöydissämme puhuttiin kyllä kivuista ja kolotuksista, mutta aika usein huumorin
siivellä. Kuka milloinki oli päksiin menossa tai päksistä tulossa. Paitsi isä: Iskä ei enää uusia diagnooseja halunnut ja yritti säästää meidät omilta kivuiltaan, vaikka ähkäisyt muuttuivat voihkaisuiksi. Kenellä oli
minkäki väristä nappia. Joskus vähän lainattiin toisen purkista. Ei näistä diagnoosiarvonnoista olisi varmaan
selvitty ilman isältä perittyä sisukkuutta. Että periksi ei anneta ennenku sydänkäyrä on suora. Ja tiedän että tänään täällä on tupa täynnä meitä, jotka haluamme lähteä samalla tavalla saappaat jalassa saaresta.
Itseasiassa näin nykylääketieteen ja hoitoonpääsyn aikaan fiilis on jopa vähän ylpeä; Hyvä faija, sä teit sen!!

Sinä suojelet minua kädelläsi

Isä oli ainakin opettaja, muusikko, sähköasentaja, muurari, maalari, kirvesmies, hienopuuseppä, it-
tukihenkilö, mekaanikko, järjestyksenvalvoja, kuljettaja ja ensihoitaja. Kun meidän lasten käteen tai jalkaan meni tikku, laittoi isä luupin silmään, poltti neulan kärjen ja kaivoi sen kivuttomasti pois. Lapsuuden isä istui
usein tupakkahuoneessa, jonka ovi pidettiin syystäkin kiinni. Kun murrosikäisenä kokeilin tupakanpolttoa, meillä oli -minun mielestä, vanhemmista tuskin- hauska yhteinen leikki, että isä mökille lähteissä piilotti tupakkahuoneen avaimen ja punaisen fiiatin hävittyä nurkan taakse minä ryhdyin etsimään sitä ja aika
usein löysinkin - olihan minulla koko viikonloppu aikaa!

En tiedä, sainko minä sitä varsinkin äidin usein huokailemaa isän suvun tulisieluisuutta vähän isommalla
kauhalla, mutta minun murrosikäni oli meistä lapsista myrskyisin. Ja sen sai isäkin kokea. Vaikka vielä lapsena siinä missä lapsena äidille kiukuteltiin ja tiristiin pienistä, niin isän ei tarvinnut kuin kerran jyrähtää niin sana meni perille. Murrosiässä minä mielelläni olisin vaikka välimme jäädyttänyt tyystin siinä
myrskytessäni rajoista tiukasti kiinnipitäviin vanhempiini. Kasiluokan nahkakonvan jälkeisiin bileisiin oli
pääsy evätty ja äiti ja isä seisoivat sananmukaisesti vuorotellen ulko-oven edessä etten pääse lähtemään. Raja
piti sillä hetkellä tehdä 14-vuotiaalle hyvin konkreettiseksi. Kävivät vuoron perään saunassakin sinä iltana. Senkin sortajafasistit! Isän ajaessa partaansa, koin hetkeni koittaneen, mutta kunniansa uhalla lähti mokoma perään, hemmetin hullujääräpää. Viereisen koulun pihaa pidemmälle en kehdannut juosta alaston isä perässäni. Isältä murtui varvaskin siinä hötäkässä. Päätä sai kiveen hakata, rajat onneksi pysyi ja tässä nyt jotenkin ihmisiksi kasvettiin. Me emme olleet hemmoteltuja eikä unohdettuja lapsia. Meitä kasvatettiin ja ohjattiin, mutta annettiin kolkata kantapäät ja polvet ihan itse. Vielä aikuisenakin. Toki selän takana tuettiin: Jos oli tiukka paikka, uskalsi isältä lainata rahaa. Mutta se paikka oli kyllä sitten tosi tiukka. Kun jäin yksinhuoltajaksi, isä osti minulle iskuporakoneen. Isä opetti tekemään itse ja ottamaan vastuun omista teoistaan.

Isä ehti olla myös lapsillemme pappa. Jos kyytiä kaivattiin lääkäriin tai mökille, se kyllä järjestyi. Vuoron perään istuivat lapsemme papan vieressä perätuhdolla venettä ohjaamassa. Jos lapsia tuli
hoitoon, otti pappa seinältä kitaran ja soitteli lastenlauluja. Lapset osasivat hipsiä papan tietokoneen vierestä
turkinpippurin nappaisemaan ja porukalla pelailtiin tietsikalla Angry Birdiä. Joskus oli jollakin hyllyllä jemmapurnukkakin ihan vaan lapsia varten. Kun tytön päälle kävi vieras poika kassajonossa, pappa ajoi
mitään sanomatta ostoskärryt väliin ja seisoi siinä järkähtämättä muurina jota vasten sai pikkuraggari loikkia ihan rauhassa.

Iskä huolehti ja piti meidän puolta. Sopivasti, ei koskaan liikaa. Viimeiseksi jääneenä mökkisunnuntaina isä
tiesi, että siskon perhe oli lähdössä veneellä kaupunkiin. Hän soitti heti aamusta: Onhan kaikille pelastusliivit? Teiltä voi lainata. Iskä, kyllä meillä on. On jo veneeseen vietykin. Iskä, kyllä minä tiedän, että oon räpiköinyt, mutta mä pysyn pinnalla jo. Vaikka olen sun pienin tyttösi, pienimmillään olin kämmenesi
kokoinen. Olen kuitenkin tarpeeksi iso jo ja pärjään kyllä.

Hän johtaa minut vetten ääreen

Vesi oli isälle tärkeää ja hän muisteli usein lapsuuden veneretkiä. Kasvatitte äidin kanssa meistäkin pesunkestäviä saarelaisia enkä voisi kuvitellakaan elämääni ilman järveä. Suru-uutisen jälkeen sieluni alkoi huutaa: Vie minut rantaan, tee tuli ja tuijota! Isä sen opetti! Että oli mikä
tahansa ilo tai suru, mennään luontoon ja tehdään tuli. Joskus naureskelimme, että mikä meitä vaivaa kun siinä pitää istua sitä puukasaa tuijottamassa säällä kuin säällä, vaikka olihan meillä sentään isän rakentama katos nykyisin päämme päällä. Enimmälti vaan ihailimme, että tässä sitä taas ollaan ja tuijotetaan, ihankuin
esi-esi-esi-vanhempamme satoja vuosia sitten, eikö ole jännä, tuo elävä tuli, että tähän sitä palataan aina, ja miten mukavalta tuntuu.

Mökkireissulla istuin kuistille siihen kohtaan, jossa isä usein istui ja katseli järvelle. Usein katselin kyttyrää
-kuten isä itse reuman jäykistämää selkäänsä kutsui- lasia vasten myös mökin sisäpuolelta. Kahvin jälkeen isä
lähti yleensä nopeasti tupakalle ja me akat jäimme juoruilemaan. Ei ehkä oikein osannut tai halunnut tulla mukaan. Ehkä kuitenkin tykkäsi istua siinä ja kuunnella juttujamme. Nyt siinä yksin istuessani kuiskasin:
- Iskä, oletko täällä! Lohduta minua!
Odotin naiviisti jotain perhosta tai lintua tai muuta viestiä taivaasta.
Sainkin viestin. Alkoi sataa aivan kaatamalla. Niemen takana jyrähti ukkonen. Suru muuttui nauruksi.
Hyvähyvä, selväksi tuli. Taivaan isä se siellä kolistelee kiviä kärryissään. Hyvä lohkaisu, faija. Niinku aina. Istuin hetken katselemassa miten järvenpinta hiljalleen rauhoittui ja hiivin olo keventyneenä saunaan.

Siellä saan levätä

Me olemme huonosti nukkuvaa sorttia ja pari viikkoa sitten sisko vaelsi eräänä valvottuna aamuyönä mökin rantaan. Hän kirjoitti minulle näin: Oli auringonnousun hetki. Istuin laiturilla, katsoin punertavaa taivaanrantaa, kuuntelin kuikan laulua, kaislikossa ui joutsenperhe. Tuntui kuin olisit istunut kuistilla ja vartioinut omalla hiljaisella tavallasi, seurasit katseellasi, että kaikki ovat tallella ja turvassa, "kaikki päät
pinnalla". Kaikki on hyvin. Kaikki on valmista nyt. Lähdit sellaiseen hetkeen, että kaikilla lapsillasi on asiat hyvin. On työt ja perheet. Luonto on sellainen, että vanhat puut antavat tilaa uusille.

Itse edellisellä mökkireissulla tuskailin, kun en löydä kanttarelleja vaikka kuinka pyörin metsässä. Tyylilleen uskollisena isä totesi vain, että pitäisi tuntea koivu.
Päästäkseni nyt hetkeksi pois lasten hälinästä, lähdin niin sanotusti sieneen. Löysinkin ison pussillisen
kanttarelleja. Tunnistan kyllä koivun. Tervaksia ei näy, ne on tarkkaan poimittu ja uusien kypsymisessä kestää vuosia. Kiipesin korkealle kalliolle. Ohi tippuneen pöllönpöntön, lähelle jyrkännettä. Hämmästyn miten puut ovat kasvaneet. On ihan hiljaista, vain jäkälä rapisee jalan alla. On syksyn ensimmäinen maanantai, koulut alkavat, järvellä ei mene veneitä ja mökkien ranta-elämä on vaientunut. Tämä maanantai oli vuosia isän ensimmäinen työpäivä. Nyt se on hänen ensimmäinen lepopäivänsä. Mietin, että onnellinen
saa olla se sielu, joka näistä maisemista nousee taivaaseen. Katselen hiljaista maisemaa pitkään. Yhtäkkiä mielessä alkaa pyöriä vain yksi lause:

Ei minulta mitään puutu.

Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä,
ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.

Amen.