Isäni kuoli. Hän oli ensimmäinen menettämäni läheinen.
Suru
Suru on sekavaa. Hillittyjen mustien huntujen taakse lie ennenkin verhottu sekoileva omainen, mutta nykyään saa onneksi olla ihan vapautunut surullinen hullu.
Sureva keskustelee sujuvasti tietenkin itse vainajan, mutta myös jumalien, valokuvien, taruolentojen ja tyhjien pyyhekoukkujen kanssa. Vainajan lisäksi on ihan okei saada surun aiheuttamassa herkkyydessä viestejä Suuremmalta Voimalta. Näitä voivat olla esimerkiksi linnut, perhoset, sudenkorennot. Myrskyt. Auringonpilkahdukset. Esi-isät. Enkelit. Yksisarviset.
Viestejä tulee myös Kelasta ja pankista. Surussa voi olla helpompaa kommunikoida tähdenlennon kuin pankin valtakunnallisen palvelunumeron kanssa.
Hautaustoimisto
Pyhä kalmisto mikä paikka. Astun kukkakaupan takahuoneen kynnykseltä aikakoneeseen. Jonnekin 1920-luvulle. Istahdan hauraan kättelyn ja osaaottavan nyökkäyksen jälkeen tumman puisen pöydän eteen asetetulle pelkistetylle nojatuoliryhmälle. Pöydän toiselle puolelle istuu liikkeenharjoittaja (yrittäjä kuulostaa tässä yhteydessä jotenkin aivan liian modernilta termiltä), joka ojentaa meille kirskuvasta vetolaatikosta käytännön toimintaan liittyviä papereita. Takanani olevassa naulakossa roikkuvat harmaat villasukat. Huomaan miettiväni, kenen ne ovat. Jääneet asiakkaalta vai kauppiaalta?Kolkko huone kieltämättä kaipaakin niitä. Edes sukan verran lämpöä. Peräseinällä on muutama arkku, joista käytännössä valitaan materiaalit. Arkku, jota katsellaan 30 minuuttia. Mitkä ovat ne arvot, joilla arkku tulisi valita? Mistä vainaja olisi tykännyt? Itse en pidä yhdestäkään enkä menisi vapaaehtoisesti mihinkään niistä. Miksei saa valita paperipussia? Ihan yhtä kiva.
Ottakaa se halvin
Se arkunkannen tupsun malli on pieni murhe. On kuolema niittänyt kallista viljaa. Kaikki maksaa ja kaikki maksaa enemmän kuin elävien markkinoilla. En nyt ala tähän kuluja budjetoimaan, mutta sukat 15 euroa. Oisin voinu kutoo itekki... Oliko ne harmaat villasukat sittenkin jonkun vainajan? Eipä sitä viiti markettiin yhen yökkärin takia lähtee ajelemaan eli otetaan nämä.
En budjetoi, sillä se ei tunnu soveliaalta. Miksei? Miksi kuolema on aina vaan tabu vaikka synnytys kipuineen, pelkoineen, toiveineen ja vaurioineen on vapautettu jo ajat sitten? Synnyttäjältä nykyään kysytään, mitä ja miten hän tahtoisi. Kuolevaltakin pitäisi. Onneksi isä tiesi ja oli kertonut. Hautajaisiin asti ulottuva hoitotahto pitäisi olla kansalaisvelvollisuus. Silti minulla on koko ajan olo, että olemme hankalia asiakkaita jos emme mene kaavan mukaan.
Virret
Hautajaisissa tapahtuu kaikenlaisia riittejä. Koska hautajaisvirret eivät ole ihan nykyisen työikäisen sukupolven iskelmähittikärkeä, osaa pappi ehdotella sopivia. Meillä onneksi oli virsi (338) valittuna. Isä oli ihan vaan piruillessaan (?) meille poliittisia pilkkalauluja opettanut ja Punaorvon vala kuului useana juhannuksena lasten laulurepertuaariin herättäen kuulijakunnassa erinäisiä hilpeyden ja hämmennyksen aiheuttamia reaktioita. Mutta hirveästi helpottaa, jossei siinä seinille puhumisen mielentilassa tarvitse käydä koko virsikirjaa ja youtubea läpi.
Hei tuleva Vainaja! Tervetuloa kappeliin! Kuolemaan valmistautuessasi voit valita mieleistäsi musiikkia mukaan otettavaksi!
Tuhka
Ihmistuhka ei suinkaan ole sitä hienoa ja kevyttä harmaata haituvaa, jota tuhkaluukuistamme pensaidemme juurelle kaavimme. Ihmistuhka on painavaa asiaa! Pikaisen googlauksen perustella tiedän nyt, että aikuisesta jää tuhkaa noin 2-4kg ja siitä suuri osa on ihmisen tukirakenteesta jäävää kalsiumtuhkaa. Luujauhoa. Cute.
Vaikka tuo tuhka tömähtää maahan kuin kivi, kehoitan silti tarkistamaan tuulensuunnan. Mukana on myös kevyempää ainesta, joka kyllä pölähtää puolentoista metrin sirottelukorkeudelta mukavasti ylemmäksikin saattoväen silmille. Tuhkan lisäksi pussukasta löytyy kinderyllärinä tulikivikiekko, johon on kaiverrettu krematorion nimi ja vainajan sarjanumero. Kun on siinä hiljaisen viisisekuntisen aikana ehtinyt jo ihmetellä tuhkan koostumusta, niin pölyjä kasvoilta pyyhkiessään kiekon aiheuttaman tömähdyksen kuullessaan -josta ei krematoriossa mainittu- onkin mielikuvitus jo sopivassa vauhdissa käymään pikakelauksella läpi vainajan tekoniveliä ja muita mahdollisia vartalosta löytyviä palamattomia elementtejä. Sirottelijan onnettoman roolin saanut poimii kiekon taskuunsa ja sen sijoituspaikkaa voidaankin sitten pohtia myöhemmin kokoonnuttaessa polttamaan uurnana toiminutta pahvilaatikkoa. Kun mitään ei haluttu että jää. Sirottelija lupaa hävittää kiekon jonnekin kivenkoloon. Sen ois voinut heittää järveenkin, se ois ollu hyvä leipäkivi.
Hautajaiset
Edustan nyt toki mielipiteineni markkinointiosastoa mut hei oisko tässä kuolemahommassa jo vähän tilaa palvelumuotoilulle ja tuotekehitykselle?
Olen aina pelännyt kuolemaa. En sitä itse hetkeä, mutta ahdistun syvästi olemassaoloni lakkaamisen lopullisuudesta. Nyt ahdistuin hautajaisistanikin. Teimme isän hautajaisissa monta juttua toisin. Ei mitään ihmeitä ja ihan kirkolliseen juhlaan sopivia muutoksia ja sanonpa nyt ihan rohkeasti, että nämä olivat parhaat hautajaiset joissa olen ollut. Tehkää tekin. Kutsukaa ketä haluatte. Surkaa omalla tavallanne. Tai älkää surko, jos muistot on niin iloiset että naurattaa. Miksemme myönnä, että perinteiset suomalaiset hautajaiset pönötyksineen edustavat juhlaa, jota emme pahimmalle vihollisellemmekaan haluaisi. Minä kaipaan hautajaisiin elämän kiertokulun sanomaa. Ja toivoa. Johon käsittääkseni meidän, jotka vielä kirkkoon kuuluvat, uskommekin perustuu.
That's not my father. That's just my reflection.
No. Look harder. You see? He lives in you.
The Lion King
Suru
Suru on sekavaa. Hillittyjen mustien huntujen taakse lie ennenkin verhottu sekoileva omainen, mutta nykyään saa onneksi olla ihan vapautunut surullinen hullu.
Sureva keskustelee sujuvasti tietenkin itse vainajan, mutta myös jumalien, valokuvien, taruolentojen ja tyhjien pyyhekoukkujen kanssa. Vainajan lisäksi on ihan okei saada surun aiheuttamassa herkkyydessä viestejä Suuremmalta Voimalta. Näitä voivat olla esimerkiksi linnut, perhoset, sudenkorennot. Myrskyt. Auringonpilkahdukset. Esi-isät. Enkelit. Yksisarviset.
Viestejä tulee myös Kelasta ja pankista. Surussa voi olla helpompaa kommunikoida tähdenlennon kuin pankin valtakunnallisen palvelunumeron kanssa.
Hautaustoimisto
Pyhä kalmisto mikä paikka. Astun kukkakaupan takahuoneen kynnykseltä aikakoneeseen. Jonnekin 1920-luvulle. Istahdan hauraan kättelyn ja osaaottavan nyökkäyksen jälkeen tumman puisen pöydän eteen asetetulle pelkistetylle nojatuoliryhmälle. Pöydän toiselle puolelle istuu liikkeenharjoittaja (yrittäjä kuulostaa tässä yhteydessä jotenkin aivan liian modernilta termiltä), joka ojentaa meille kirskuvasta vetolaatikosta käytännön toimintaan liittyviä papereita. Takanani olevassa naulakossa roikkuvat harmaat villasukat. Huomaan miettiväni, kenen ne ovat. Jääneet asiakkaalta vai kauppiaalta?Kolkko huone kieltämättä kaipaakin niitä. Edes sukan verran lämpöä. Peräseinällä on muutama arkku, joista käytännössä valitaan materiaalit. Arkku, jota katsellaan 30 minuuttia. Mitkä ovat ne arvot, joilla arkku tulisi valita? Mistä vainaja olisi tykännyt? Itse en pidä yhdestäkään enkä menisi vapaaehtoisesti mihinkään niistä. Miksei saa valita paperipussia? Ihan yhtä kiva.
Ottakaa se halvin
Se arkunkannen tupsun malli on pieni murhe. On kuolema niittänyt kallista viljaa. Kaikki maksaa ja kaikki maksaa enemmän kuin elävien markkinoilla. En nyt ala tähän kuluja budjetoimaan, mutta sukat 15 euroa. Oisin voinu kutoo itekki... Oliko ne harmaat villasukat sittenkin jonkun vainajan? Eipä sitä viiti markettiin yhen yökkärin takia lähtee ajelemaan eli otetaan nämä.
En budjetoi, sillä se ei tunnu soveliaalta. Miksei? Miksi kuolema on aina vaan tabu vaikka synnytys kipuineen, pelkoineen, toiveineen ja vaurioineen on vapautettu jo ajat sitten? Synnyttäjältä nykyään kysytään, mitä ja miten hän tahtoisi. Kuolevaltakin pitäisi. Onneksi isä tiesi ja oli kertonut. Hautajaisiin asti ulottuva hoitotahto pitäisi olla kansalaisvelvollisuus. Silti minulla on koko ajan olo, että olemme hankalia asiakkaita jos emme mene kaavan mukaan.
Virret
Hautajaisissa tapahtuu kaikenlaisia riittejä. Koska hautajaisvirret eivät ole ihan nykyisen työikäisen sukupolven iskelmähittikärkeä, osaa pappi ehdotella sopivia. Meillä onneksi oli virsi (338) valittuna. Isä oli ihan vaan piruillessaan (?) meille poliittisia pilkkalauluja opettanut ja Punaorvon vala kuului useana juhannuksena lasten laulurepertuaariin herättäen kuulijakunnassa erinäisiä hilpeyden ja hämmennyksen aiheuttamia reaktioita. Mutta hirveästi helpottaa, jossei siinä seinille puhumisen mielentilassa tarvitse käydä koko virsikirjaa ja youtubea läpi.
Hei tuleva Vainaja! Tervetuloa kappeliin! Kuolemaan valmistautuessasi voit valita mieleistäsi musiikkia mukaan otettavaksi!
Tuhka
Ihmistuhka ei suinkaan ole sitä hienoa ja kevyttä harmaata haituvaa, jota tuhkaluukuistamme pensaidemme juurelle kaavimme. Ihmistuhka on painavaa asiaa! Pikaisen googlauksen perustella tiedän nyt, että aikuisesta jää tuhkaa noin 2-4kg ja siitä suuri osa on ihmisen tukirakenteesta jäävää kalsiumtuhkaa. Luujauhoa. Cute.
Vaikka tuo tuhka tömähtää maahan kuin kivi, kehoitan silti tarkistamaan tuulensuunnan. Mukana on myös kevyempää ainesta, joka kyllä pölähtää puolentoista metrin sirottelukorkeudelta mukavasti ylemmäksikin saattoväen silmille. Tuhkan lisäksi pussukasta löytyy kinderyllärinä tulikivikiekko, johon on kaiverrettu krematorion nimi ja vainajan sarjanumero. Kun on siinä hiljaisen viisisekuntisen aikana ehtinyt jo ihmetellä tuhkan koostumusta, niin pölyjä kasvoilta pyyhkiessään kiekon aiheuttaman tömähdyksen kuullessaan -josta ei krematoriossa mainittu- onkin mielikuvitus jo sopivassa vauhdissa käymään pikakelauksella läpi vainajan tekoniveliä ja muita mahdollisia vartalosta löytyviä palamattomia elementtejä. Sirottelijan onnettoman roolin saanut poimii kiekon taskuunsa ja sen sijoituspaikkaa voidaankin sitten pohtia myöhemmin kokoonnuttaessa polttamaan uurnana toiminutta pahvilaatikkoa. Kun mitään ei haluttu että jää. Sirottelija lupaa hävittää kiekon jonnekin kivenkoloon. Sen ois voinut heittää järveenkin, se ois ollu hyvä leipäkivi.
Hautajaiset
Edustan nyt toki mielipiteineni markkinointiosastoa mut hei oisko tässä kuolemahommassa jo vähän tilaa palvelumuotoilulle ja tuotekehitykselle?
Olen aina pelännyt kuolemaa. En sitä itse hetkeä, mutta ahdistun syvästi olemassaoloni lakkaamisen lopullisuudesta. Nyt ahdistuin hautajaisistanikin. Teimme isän hautajaisissa monta juttua toisin. Ei mitään ihmeitä ja ihan kirkolliseen juhlaan sopivia muutoksia ja sanonpa nyt ihan rohkeasti, että nämä olivat parhaat hautajaiset joissa olen ollut. Tehkää tekin. Kutsukaa ketä haluatte. Surkaa omalla tavallanne. Tai älkää surko, jos muistot on niin iloiset että naurattaa. Miksemme myönnä, että perinteiset suomalaiset hautajaiset pönötyksineen edustavat juhlaa, jota emme pahimmalle vihollisellemmekaan haluaisi. Minä kaipaan hautajaisiin elämän kiertokulun sanomaa. Ja toivoa. Johon käsittääkseni meidän, jotka vielä kirkkoon kuuluvat, uskommekin perustuu.
That's not my father. That's just my reflection.
No. Look harder. You see? He lives in you.
The Lion King
Otan osaa. Läheisen menettäminen on raskasta. Ystäväni myös kertoi, että hän etsii hautauspalvelua, sillä tuli eteen yllättävä menetys. Nämä ovat raskaita asioita. Minusta olisi ihanaa, että hautajaiset olisivat kuin elämän juhla. https://kukkajahautaustoimisto.fi/hautauspalvelut/
VastaaPoista