Elämä on maanantai.

Vauva-lehden av-palsta on kyllä erinomainen kokoelma todisteita ihmisten kadonneesta arjensietokyvystä.
Sama aihe on havaittavissa facebook-päivityksissä ja keskusteluissa.

...Omaa aikaa...
...Harrastuksia...
...Meidän aikaa...
...Lapsen häiriökäyttäytymisiä...
...Lapsi huutaa...
...Lapsi haukkuu...
...En jaksa/väsyttää/ei huvita....
...VITUTTAA....

Wtf? Mistä lähtien perhe-elämä on ollut sitä, että hetikohta mieluiten seuraavana päivänä synnäriltä tultua pitää äidin päästä lenkille, tai ainakin herranjestas zumballe. Tai tulen hulluksi enkä ainakaan pärjää työelämässä.

Isän nyt ainakin pitää päästä autotalliin tai lappiin pilkille. Tiedättehän, miehet marsista haluavat säännöllisesti vetäytyä luolaansa. No ainakin se painaa tappopitkää työpäivää eikä ymmärrä yhtään miten rankkaa kotona lasten kanssa on.

Ei se ymmärrä että äitikin tarvii omaa aikaa. Parisuhdekin tartteis aikaa. Ainakin Rooman matkan.

Lapsetkin vaan riuvaa ja ritisee. Koulu on tyhmä ja äiti on tyhmä ja siitä hyvästä potkasimpa tossa kissaa ja hakkasin pikkusiskoa.

Oon niin väsynytkin. Kun en saa nukuttua. Ainakin kaksi kertaa yössä pitää vauva syöttää ja mies vaan kuorsaa tyytyväisenä. Mistä tollasen välinpitämättömän paskiaisen löysinkin.

Vittu ku vituttaa tämä elämä.

Elämä nyt kuitenkin on melko maanantaita.

Mitä jos siitä kodista tekis semmoisen, missä on kiva olla? Miksi lattioiden pitää olla sitä trendikästä grafiitin mustaa marmorisävylaminaattia jossa näkyy joka ikinen kuolavana ja pölyhiukkanen? Valkoinen nahkasohva, jolla kukaan ei voi istua eikä koira asua samassa huoneessa? Vauvan kanssakin pääsee huomattavasti helpommalla kun tekee kodista -väliaikaisesti- vauvaystävällisemmän sen sijaan että pitää vauvaa taluttaa puolen metrin hihnassa ettei a) se satuta itseään b) riko mitään c) karkaa mihinkään d) syö mitään.

Sama  juttu tietty isompien lasten kanssakin. Onko huoneet järkevissä paikoissa? Viihtyvätkö kaikki pesissään? Ja ne kuuluisat pikkutavarat. Jos johonkin hyllynreunalle kertyy sälää, niin älä siirrä hyllyä, miestä tai lapsia, vaan hommaa sälälle korit. Jos vaatteita kerääntyy lattialle, hommaa kissa. Meillä ainakin jokaisella kissalla on sadan prosentin todennäköisyydellä jompi kumpi vietti a) nukkua niissä b) kusta niihin. Eipä oo vaatteita lojunut lattioilla vuosiin. Lapsetkin oppivat tähän hyvin äkkiä, muutaman tuoksahtavan lemppariasusteen jälkeen. Jos on paskasta ja se ärsyttää, ni hitto s i i v o a. Kauanko meni? 45min ehkä?

Parisuhteen valtataisteluihin oon paha sanomaan mitään ja sorrun itsekin helposti ruusunpunaiseen ajatteluun, että parisuhde olisi jotenkin jatkuvaa rakkautta ja huolenpitoa eikä kahden -usein hyvinkin erilaisen persoonan- kämppistelyä. Silti meillä nykyaikuisillla on jotenkin kieroutunut käsitys, jossa yhdistyy konservatiivinen ajatus yksiköstä, joka toimii yhdessä yhteisen selviytymisen ja hyvinvoinnin eteen. Ennen kuitenkin oli eritelty miesten ja naisten työt. Ja tittidii -unohdettu yllärikortti- rengit, piiat, äidit, anopit ja kotiapulaiset. Ja elämä olikin sentään paljon monimutkaisempaa kuin nykyisin, kun sulakkeenvaihdosta ja lattiakaivon tyhjennyksestä luulisi kummankin sukupuolen selviävän. Kaiken tämän yhteisen tiluksen ylläpitämisen lisäksi odotamme suhteiltamme modernia tasa-arvoa, kaikkimullehetinyt-ajattelua ja varsinkin yksilön vapautta. Vapautta päättää menoistamme ja tuloistamme ja tekemisistämme. Ennen ei liene ollut epäselvää kuka perheessä päätti ja hyvin pelasi. Ihmekkö olemme vähän hukassa kun yritämme löytää sujuvan keskitien tässä murroksen kokeneessa perhemallissa. Ai niin, pitikö jossain kohdassa rakastaakin? mitähän velvoitteita sekin oikeastaan pitääkään sisällään? Kuinka moni on kysynyt kumppaniltaan - saati saanut rehellistä vastausta? Niinkun eihän tälläisiä asioita sovi kysellä. Kyllähän ne pitää tietää. Aistia ja sillee. Olla spontaani ja ihana.

Mitä lapsiin tulee, niin  erityislapset ovat tietenkin oma erityinen ryhmänsä, joiden kanssa on taatusti rankkaa ja vaikeaa. Mutta joka toinen lapsi ei ole erityislapsi. Joka toinen lapsi on kyllästynyt ja hukassa. Väittäisin, että monessa perheessä olisi tilanne toinen, jos lapsen kanssa leikittäisiin päivittäin edes vähän lapsen ehdoilla eivätkä vanhemmat antaisi jatkuvaa ristiriitaista viestiä pelisäännöistä ja toisten ihmisten kohtelemisesta: Minähän saan, minähän menen, minä haluan etkä sinä voi minua määrätä! Eikä sitäpaitsi nyt ehdi! Joojoo, menes nyt siitä.

Tarvitseeko äiti sitä kuuluisaa omaa aikaa vain siksi että sitä joka paikassa tyrkytetään? Vuosituhansia äideillä ei ole ollut omaa aikaa. Omaa aikaa joo, mutta ihan oikeasti äidin pitää päästä päivittäin pois kotoa töiden lisäksi vielä harrastamaan ja ilakoimaan? Miksei sitä voi tehdä lasten kanssa? Entä isä sitten? Mikä helvetin neandertalin oikeus heillä on luolautua ja käyttäytyä epäsosiaalisesti perheenjäseniään kohtaan?

Ja sit tietty sekin vapaus, et eihän sitä jumppaa tarvi, kun liikkuu ja varsinkin syö sen mukaan miten liikkuu... Oon joskus järkyttynyt ihmisten aterioiden annoskoosta esimerkiksi lounasravintoloissa. Ja illalla vielä sama kahden kilon kermajööti. Yök. Ja ne saunakaljat ja punaviinilasilliset, tietty... Ja kuka marttyyri senkin kaiken valmistaa?

En nyt halua lesoilla yksin pärjäämisellä, mutta minä heräsin joka ikinen yö ruokkimaan vauvani 1-6 kertaa. Olen kantanut häntä sylissä tunteja ja kilometrejä, opettanut hänet kuivaksi, polkemaan pyörällä, uimaan, lukemaan ja kirjoittamaan ja myös sen, ettei ketään -varsinkaan äitiä- sanota tyhmäksi tai satuteta. Kyllä, olen myös lukuisia kertoja laittanut uhmaavan 2-vuotiaan vessaan miettimään. Istunut yöllä katsomassa teletappeja kipeä taapero käärönä sylissä. Työntänyt rattaita ja vetänyt pulkkaa satoja kilometrejä. Lukenut joka ikinen päivä lapselle kirjaa ja antanut hyvänyön suukon. Sanonut että rakastan sitä. En ole koskaan ollut väsynyt sen enempää kuin mitä nyt ihminen joskus on väsynyt. Mut mä oonkin yyhoo ja edustan heikompaa yhteiskunnan ainesta ja kasvatan rikkinäistä ihmistä, älä huora puutu perhe-elämään kun et siitä mitään tiedä.

Siinä vaiheessa kun opimme multitaskaamaan, unohdimme pysähtymisen taidon. Taidon laskeutua polvillemme lattialle ja kysyä mitä tehtäisiin. On se joskus vaikeeta, tosiaankin on! Onko masennus oikeastaan vain asenneväsymystä? Ei huvita eikä kiinnosta. Ku ei oo pakko. Mistä elämänilo tulee, jos kuitenkin elämä on enimmälti ihan paskaa, yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta asemasta huolimatta? Markkinatalousko suomalaisen perheen elämänilon jyräsi? Miksi toisille elämä on maanantai ja toisille lauantai? Minkä päivän sinä valitset huomenna?

Terveisin äxy-motha'-mya