Yksi naisuus

Kyllä minä niin mieleni pahoitin...

Luin filosofi Saara Reimanin blogitekstin perheväkivallasta http://filosofianpuutarha.blogspot.fi/2013/01/oma-valinta-ajaa-ihmisen-lyomaan.html enkä voinut olla takertumatta kappaleeseen:

"Vaaran merkit ja väkivallan kierteen anatomia ovat myös yksi niistä kansalaistaidoista jotka lasten päihin pitäisi takoa jo peruskoulussa. Omien aggressioiden väkivallaton hallinta ja toisaalta vaaran merkkien tunnistaminen varhaisessa vaiheessa ovat yhtä tärkeitä taitoja kuin se että tietää miten seksiä harrastetaan turvallisesti. Nykyään on kaikkea muuta kuin itsestäänselvää, että nuoret saisivat kotoaan ehjän perheen, rakentavan erimielisyyden ja muiden perheonnen kannalta välttämättömien taitojen mallit. Monet meistä (minä mukaan lukien) saamme opetella nämä taidot yrityksen ja erehdyksen kautta. Monet lapset oppivat kotoa että "perhe-elämä" on äidin vaihtuvia poikaystäviä, isän poissaoloa, repiviä riitoja ja mykkäkouluja jotka eivät johda mihinkään. Onko tulevillakin sukupolvilla oltava yhtä vaikeaa? Koti on ollut perinteisesti se paikka jossa ihmissuhdetaitoja on opittu, mutta jos monet kodit eivät enää kykene tarjoamaan tätä oppia, ehkäpä yhteisön pitäisi ottaa väliaikaisesti enemmän vastuuta."

Luin uudestaan ja _ymmärsin_ toki, ettei hän _syytä_ yksinhuoltajaäitejä perheväkivallasta, mutta vetäsin silti palkokasvin palan nenukkaan. Lisätään vielä toki perheväkivaltakin siihen pitkään listaan, minkä tuskan me yhärit jälkeläisillemme aiheutamme. Pah.

Tämän päivän Itä-Hämeessä taasen oli juttu naishenkilöstä, joka (pääpiirteissään ja vapaasti referoiden) julkaisee kirjan erosta ja uuden elämän luomisesta. Naisena erosta selviytymisestä (en valitettavasti muista sen paremmin kirjoittajan kuin teoksenkaan nimeä). Jutussa kerrottiin tästä vahvasta naishenkilöstä, joka selvisi erosta 20 avioliittovuoden jälkeen ja rakensi uuden elämän. Hän kertoo, kuinka vaikea naisen on eron jälkeen kamppailla mm. talousasioiden kanssa. Hänellä kuitenkin kävi onni ja löysi uuden onnen nuoruuden rakkaudestaan, osti talon ja aloitti avoliiton. Yksin hän ehti olla vuoden. Lapset olivat onneksi ennen avioeroa jo muuttaneet kotoa.

Anteeksi nyt, mutta _mitä_ tämä exänyxävaimoke tarkalleen ottaen tietää yksinäisyydestä saati taloudellisesta selviytymisestä? Hän on aikuisiällä viettänyt VUODEN yksin?!

En puutu avioeroon, siitä minä en tiedä mitään, mutta uskon sen taatusti jysähtävän 20 yhteisen vuoden jälkeen, mutta mitä yksinäisyyteen tulee, niin... väitän, että yksinhuoltajia yksinäisempiä on ainoastaan omasta vapaasta tahdostaan tai sairaudestaan johtuvista syistä olevat yksinäiset. Me yksinhuoltajat olemme mieleltämme terveitä, tavallisia ihmisiä. Kunnes lapsi syntyy. Sen jälkeen alkaa yksinäisyys.

Vauvat nukkuvat. Paljon. Yksinhuoltajaäiti on sen ajan yksin kotona. Ja tässä vetäisin nimenomaan rajan yksin- ja yhteishuoltajaäitien välille, puuttumatta taaskaan sen enempää yhteishuoltajuuden mukanaan tuomiin mahdollisiin ongelmiin. Yksinhuoltajaäidillä ei ole joka toinen viikonloppu vapaa. Eikä joka kolmas, neljäs tai kahdeksas. Yksinhuoltajaäiti on yksin, ellei joku satu tulemaan. Yleensä ei tule. Paitsi ehkä joku "perheväkivaltaa edistävä vaihtuva poikaystävä".

Ihmislapsi pitäisi opettaa myös puhumaan. Niimpä yksinhuoltajaäiti puhuu. Puhuu, puhuu ja puhuu eikä kukaan vastaa. Siis kunnes se joku sattuu oppimaan jotain. Ensimmäinen göö, oho ja varsinkin ääti on kuin veneen näkeminen horisontissa autiolta saarelta. Yksinhuoltajaäiti puhuisi myös mielellään muustakin kuin muumeista, palloista ja kukkuu-leikeistä. Esimerkiksi sellaisista simppeleistä asioista kuin olisiko aika aloittaa kiinteät, onko lapsella korvatulehdus, kuka hakisi lapsen hoidosta kun töissä olisi pakko olla pidempään, onko lapsi enemmän taiteellinen vai urheilullinen ja että mitä huomenna syötäisiin. Yksinhuoltajaäitinä voin vain kuvitella, että vastaus voisi olla jotain muutakin kuin göö, ei tai anna. Mutta tästä en toisaalta ole ihan varma, ainakin mitä heteroavioliittoihin tulee.

Yksinhuoltajaäiti ei ole vain yksin kasvattava äiti. Yksinhuoltajaäiti elää autiolla saarella ainakin noin 3000 vuorokautta, kunnes lapsen _ehkä_ voi jättää mahdollisen _äidin_ harrastuksen tai kahvihetken ajaksi yksin kotiin (8 vuotta). Hyvällä munkilla huoltokone käy joskus tuomassa perunalihamössöä, kuten Samarassa jumissa olleille finnmatkalaisille. Yleensä pottunsa saa hakea ihan itse, myös kuumeessa, oksutaudissa tai vesirokossa. Ja ihan omilla rahoilla ja ihan kaikki ne vuodet. Ja kyllä, on joskus ihan perkeleen tiukkaa kun kolikkopurkissa on euro ja lapsilisään viikko. Sellaista, josta sinä ikäsi avoliitossa ollut et todennäköisesti tiedä mitään. Mutta onneksi edelleenkin on vain kaksi suuta ruokkittavana, ja se toinen sanoo göö, ei tai anna, työnsi sinne sitten sisäfilettä tai kolmatta päivää makaroonia.

Sit tulee joku vastaeronnut (lähes) aikuisten lasten yhteishuoltajaäiti kertomaan, että on niin kiireistä ja vaikeaa nyt, kun tuli avioero, mutta kyllähän sä ymmärrät mitä tää yksinhuoltajan arki on.

Ja miksen mä vielä koskaan ole kehdannut vastata, että kyllä, minä ymmärrän. Sinä et.

Yksinhuoltajalla on vaikeaa. Ei sen lapsen kanssa (paitsi jos on erityislapsi, mutta sekin on taas toinen seikka se). Eikä perheväkivaltamiesten. Vaan yksinhuoltajalla on kaksi arkkivihollista:

1) Katkeruus

2) Yksinäisyys

Ainakin henkkoht suurimmat mielenlujuuden koetukset on ollut juurikin näitä kahta vastaan taistellessa. Ihmismieli kuvittelee niin mielellään, että muilla on asiat paremmin. Tilastojen mukaan yksinhuoltajilla meneekin monessa suhteessa heikommiin kuin liittoutuneilla kanssasisarillaan. Katkeruudesta voin kirjoittaa romaanin toiste, mutta yksinäisyyttä vastaan on vain yksi ase: Tunne itsesi. Hakeudu ihmisten ilmoille. Kerhoihin, sukulaisille, kavereille. Jos sellaisia on. Töihin. Mut älä hakeudu siksi että olet yksin, vaan siksi että haluat. Yksinäisyys pitää kääntää voimavaraksi. Usein yksin ollessaan ihminen ajattelee. Opiskele. Lue. Ole luova. Yksinäisyys voi olla myös rikkaus, jollaisesta parisuhteessa elävät voivat vain haaveilla.

Yksinäisyyden sietäminen on taitolaji, joka kohtelee juuri kuten sitä kohdellaan: Yksinäisyys on ongelma, josta on selviydyttävä. Minä en ole selviytynyt mistään enkä kirjoita näistä kuluneista 2300 päivästä selviytymisopasta. Minä otan onkeni ja istun kalliolle onkimaan nautin tästä kaikesta rauhasta ja hiljaisuudesta, mikä on monelle haave vain. Ja tarjoan lapselleni ehjän perheen, rakentavan erimielisyyden ja muut perheonnen kannalta välttämättömien taitojen mallit. Me näet olemme perhe, minä ja hän.

Ei haittaa, jos laiva ei tule. Me osaamme uida.

"Timantit hioutuvat kovan paineen alla. Yksinäisten öiden puristuksessa."