Kohti vaurastumista

Eiliseen kirjoitukseen jatkoa vaurastumisen ja oman onnen tavoittelun filosofialla.
Presidentti Martti Ahtisaari totesi Yhteishyvässä (http://www.yhteishyva.fi/yhteishyva-lehti/jokainen-on-oman-onnensa-seppa/0218010-108439)

"Jos kehitystä halutaan maailmaan, kaikille tytöille on saatava koulutusta. Ilman sitä he eivät saa kunnon mahdollisuuksia elämässä." Mutta mitä enemmän Ahtisaari on asioita ajatellut, sitä vahvemmin hän on taipumassa vanhan sananlaskun kannalle: Jokainen on oman onnensa seppä. "Vaikka elämme hyvinvointivaltiossa, ilman omaa ponnistelua kukaan ei selviä. Jokaisen pitäisi tajuta tämä mahdollisimman nuorena, niin olisi kaikki mahdollisuudet hyvään työhön, harrastuksiin ja positiivisiin ihmissuhteisiin."

En ollut mahdollisimman nuori, muutamia vuosia vajaa kolmekymmentä, kun itse ymmärsin tämän. Aivan tuskaisen liian monta vuotta olen käyttänyt ihmissuhdesopan hämmentämiseen ja epäolennaiseen märehtimiseen ja varsinkin päämäärättömään vellomiseen.

Joku kokoomuksen äärijärjestöporukka taas väittää, että jokaisen pyrkimys vaurastumiseen tuo kaikille hyvää. En oikein ole kokoomuslaisia, mutta tietyllä tavalla ajatus kiehtoo. Hommahan toimii näin. Ainakin siihen ensimmäiseen omenan haukkaisuun asti. Eli yhteiskunta ei toimi, mutta entäpä henkilökohtaisella tasolla? Kuinka moni meistä, sanotaanko nyt nuorista aikuisista, todella pyrkii päämäärätietoisesti kohti parempaa elintasoa, parempia ihmissuhteita, parempaa henkistä ja fyysistä hyvinvointia jne? Ei tarvitse olla Nobel-tason ajattelija, vaan ihan maalaisjärki riittää käsittämään, että näin toimimalla väkisinkin elämä alkaa ennemmin tai myöhemmin muistuttaa sitä mitä oli tarkoitus.

Köyhyys myös tunnetusti periytyy. Olen päättänyt pyristellä irti tästä perinnöstä. Kaltaiselleni kärsimättömyyden multihuipentumalle pyrkimykset vaurastumiseen ovat täyttä tuskaa. Mutta olen päättänyt. Hankkia korkeakoulututkinnon. Parempaa liksaa. Omistusasunnon. Eihän nämä kolmivuotisstrategiassa näy, mutta siellä ne on; visio ja missio. Arvot ovat kuitenkin inhimilliset. En aio rikastua. Perhe tulee aina olemaan etusijalla. Mutta perhe on toisaalta myös motivaattori. 

En suostu uskomaan, että yksinhuoltajilla menee huonosti. Yhteiskunta kohtelee meitä surkimuksina niin kauan kun itse käyttäydymme niin. Eräässä tapaamisessa yksi yhäri kertoi pyytävänsä mm. kodinkoneliikkeissä yksinhuoltaja-alennusta. Voi taivas. Eräässä työhaastattelussa mieshaastattelija kurkisteli sälekaihtimien välistä pihassa seisovaa lastenistuimella varustettua polkupyörääni.

-Sulla on tommonen.

-Jep. Kolmevuotias.

-Entäs mies?

-Noup. 

-Kait nyt miehen tarvis kuitenki?

-En tarvitse.

-No kai semmosella jotain tekee...?

En tullut valituksi. Onneksi. Mutta tapaus oli käännekohta ihmiselle, joka oli tottunut pääsemään kaikkiin (realistisesti) hakemiinsa työpaikkoihin. Nää perkele vielä itkee mua töihin.

Mutta hain kouluun, muutin pois, otin askeleen. Tein päätöksen. Jos yksinhuoltajuus on ammatilliselle osaamiselle jotain tehnyt, niin korkeintaan positiivista. On käsittämätöntä miten alinta kastia me olemme työmarkkinoilla. Jos se minusta on kiinni, niin se loppui nyt. Tytöille on saatava koulutusta ja naisille töitä!
P.s. Sittemmin sain työpaikan, jossa myös viihdyn ja jossa osaamistani arvostetaan huolimatta siitä, etten viikkaa kotona reiällisiä kalsareita.

Kuva: Getty