Sopeudu tai kuole

Pitkään ajattelin, etten osallistu keskusteluun. Koen asian liian isoksi palloksi itselleni. Toki minullakin on mielipiteeni, mutta yhteiskunnallinen saati ulko-, sisä- ja turvallisuuspoliittinen tietämykseni ei ole riittävää faktojen laukomiseen, ongelmanratkaisuun eikä edes villeihin visioihin.

Mutta sitten se odotettu viesti tuli. Nyt ne tulevat. Tänne meidän kyläpahaseen, jossa ulkomaalaista on saanut etsimällä etsiä löytääkseen.

Ensimmäinen ajatukseni oli: Mitä minä voin tehdä vai voinko tehdä mitään? Muutamaa kolikkoa lukuunottamatta en ole ottanut minkäänlaista osaa näihin talkoisiin. Nyt on aika ja mahdollisuus.

Mahdollisuus.

Kaiken tämän uutisoinnin keskellä olen koittanut miettiä, mitä he ovat ja ajettelevat. Asettua turvapaikanhakijan adidaksiin.

Ne vihaa Suomea

Käsi sydämellä, maailmassa on aika monta viehättävämpää paikkaa kuin syyskuinen pikkukaupunki Meri-Lapissa. Muutaman syksyisen yön Torniossa viettäneenä, en voi olla  huomauttamatta että jos se olisi ainoa kokemukseni Suomesta, minäkin saattaisin vihata Suomea...

Ne tulee eri kulttuurista

Vaikka vertaus on huono, en voi olla ajattelematta omaa lähtöäni Italiaan. Olin 19-vuotias. En ollut matkustanut Ruotsinlaivaa kauemmas ilman huoltajaa. Kieltä olin opetellut tasan sen verran, että osasin laskea kymmeneen ja sanoa päivää, kiitos ja anteeksi. Muullakaan kielipäällä ei ollut kehumista, lukiossa kiinnosti enemmän pojat ja bileet kuin epäsäännölliset verbit.

Humps.

Siellä olin. Istuin yksin huoneessani ja poltin käsi täristen tupakkaa. Opettelin kädestä pitäen sanoja, haarukka, lautanen, munakoiso, mozzarella, prosciutto crudo. Kotona äiti teki ruuat. Olin kasvanut pumpulissa. Kaikki oli uutta. Espresso pahaa. En osannut käyttää lavuaarin hanaa. En ymmärtänyt mitään mitä minulle puhuttiin. Mitä hittoa mä oikein ajattelin kun lähdin.

3kk myöhemmin tulin käymään kotona. Ei täällä ollut minulle vieläkään mitään, läksin takaisin. Puoli vuotta myöhemmin lähdin taas kotiin, sairaalasta hakemaan apua jalkavaivaan. En meinannut sopeutua takaisin. Rakastin Italiaa. Rakastan yhä. Miksi? Mitä oikein tapahtui?
Vastaus on: Ihmiset.
He kotouttivat minut. 20 tuntia saapumiseni jälkeen aloitin työt tarjoilijana. Yritin vetäytyä huoneeseeni, mutta he raahasivat minua mukaansa kahviloihin ja kuppiloihin. Ensimmäiset viikot nökötin hiljaa pöydässä ja kuuntelin heidän laulavaa sointiaan ymmärtämättä mitään. Hymyilin jos joku sanoi minulle jotain. He myös riitelivät ja huusivat niin että ujon suomitytön korvat punoittivat pelkästään joutuessani seuraamaan väittelyä. Se huuto ei ollut mitään, verrattuna siihen miten he huusivat jalkapalloa katsoessaan. Puoli vuotta myöhemmin huusin ja rähjäsin pomolleni kaikki tuntemani kirosanat italiaksi ja huidoin käsilläni aivan kuten he. En ikinä ennen sitä enkä sen jälkeen ole voinut kuvitellakaan tekeväni Suomessa samoin. He olivat outoja, mutta mukavia.
Heidän ruokansa oli outoa, mutta aloin pitämään siitäkin, jopa espressosta ja munakoisosta. He pitivät minua osana heitä, vaikka käytännössä isosena työkokemuksensa hankkineella suomalaisella ylioppilaalla oli aika vähän tekemistä italialaisen parisataapaikkaisen ravintolan kanssa.

Ne vie meidän naiset

Katsoin pitkään kuvaa suomileijonapaitarivistä Tornion rajalla, enkä voinut olla ajattelematta että enpä ihmettele miksi.

Me suomitytöt menimme Italiaan ja viettelimme heidän miehensä. Kyllä vaan. Vaalea sinisilmä käänsi katseet kadulla. Oli siinä varjopuolensakin. Piti tapailla vähän salaa, koska kaikki ei tykänneet. Kerran pääsin mukaan porukkaan,missä oli naisiakin (siis muualta kuin ravintolan henkilökunnasta, jotka olivat täyttä kultaa kaikki). "Haittaako, jos Myakin tulee?"

Erilaisuus pelottaa ja kiehtoo. Naiset rakastuvat renttuihin ja ulkomaalaisiin. On todellinen riski, että suomimies häviää soidinmenot baaritiskillä pörhistelevälle tummasilmälle. Mutta kumppaninvalinnassa suurempi merkitys on yhteisellä arvomaailmalla, joten en usko että yhtään baaripiparia syvällisemmällä tasolla maahanmuuttajat koituvat kansakuntamme kohtaloksi.

Itseasiassa olen huolestuneempi siitä, että jos ne ei löydäkään naista. Yksinäisellä suomimiehellä on pullonsa, mutta mitä yksinäisellä maahanmuuttajalla on? Mitä sitten tapahtuu? Mitä muuten suomimies tekisi joutuessaan yksin vieraaseen maahan?

Ei ne oo sotaa nähneetkään

Meille suomalaisillehan se on suositeltavaa. Menkää menkää, aupaireiksi, vaihto-oppilaiksi, kansainvälistykää, nuoret! Etsikää, kolkatkaa kantapäitänne. Löytäkää paikkanne, maailmanlapset. Paitsi te elintasosurffarit Irakista.

19-vuotias Mya pakkasi matkalaukkunsa, koska pikkukaupungilla ei ollut silloin antaa minulle mitään. Vaikka kolmekymppisellä Myalla on asiat paljon vakaammin ja pikkukaupunki on antanut työn ja perheen, löydän silti yhä itseni satunnaisesti ajattelemasta samaa.

En tiedä Mohammedin taustasta mitään, mutta jostain syystä uskon, että häntä ajaa sama ajatus.

Ei niille kelpaa edes ruoka

Pyrin olemaan romantisoimatta kuvaa turvapaikanhakijasta nälkäisenä, huopaan käärittynä orpolapsena. Mutta kieltämättä minustakin syömälakko kuulostaa epäkohteliaalta. Mutta taaskaan en pysty yhden iltalehtiotsikon perusteella luomaan asiasta kuvaa. Ahdistun kun en näe kokonaisuutta. Mitä tämä on? Mistä on kyse? Keitä he ovat?

Kulttuuri on mm jaettujen asenteiden, arvojen, tavoitteiden ja käytäntöjen kokoelma, joka on luonteenomainen ihmisryhmälle. Kulttuuri on kykyjä, taitoja ja käytöksen piirteitä, jotka vaihtelevat esim. maantieteellisen sijainnin mukaan. (wikipedia)

He tarvitsevat meitä suomalaisia kertomaan ja näyttämään, miten Suomessa ollaan.

Vuosia Italian reissuni jälkeen yksi heistä tuli luokseni. Ensimmäinen ulkomaanmatka. Suomeen osui tuolloin kovat pakkaset, -34 näytti mittari parhaimmillaan. Hän ei löytänyt s-marketista sopivaa jauhoa ja soitti harmitellen asiasta mammalleen. Hän makasi selällään keittiön lattialla, jotta näkisi uunissa kypsyvän pizzapohjan kypsyyden. Uskallan väittää, että hänen mielestään meidän kahvimme oli vähintään yhtä pahaa kuin minun ensimmäinen espressoni. Hän on yksi ystävällisimmistä ja iloisimmista tapaamistani ihmisistä ja oli luonani kolme päivää. Vaikken järjestänyt mitään suomihömppäpömppää, olin uuvuksissa. Kulttuurien kohtaaminen ei ole kuitattu kättelyllä ja poskisuudelmalla. Ihmisyys on helvetin rankka laji, inhimillisyydestä puhumattakaan.

Rajat kiinni

Teen niskakarvoja kohottavan vertauksen. Koirat ja lapset. Tiedämme, että mitä huonommista oloista ne tulevat, sitä enemmän meillä on edessämme ongelmia. Mitä huonommissa ihmissuhteissa olemme olleet, sitä vaikeampi meidän on luottaa ja sitoutua toisiin ihmisiin. Tämäkin tosin täysin vahvistamaton teoriani jonka saa vapaasti todistaa epätodeksi. Päteekö sama maahanmuuttajiin? Onko meillä lauma rakoilevia mielenterveyksiä?

Terveen huolen ymmärrän. Olen minäkin huolissani, mitä nyt tapahtuu? Olisin huolissani, vaikka kaupunkiimme tulisi nyt saman verran lahtelaisia. Tai Suomeen kymmeniätuhansia ruotsalaisia. Suuret väkijoukot ovat aina riski. Perinteisissä kesätapahtumissa järjestyksenvalvojia on 1 per 100. Mene koulunpihalle ja katso, mitä käy kun 300 ihmistä on samassa tilassa vartin. En ole asiantuntija, mutta ei tarvita kovin kummoista riskinarviointiosaamista, kun mielessään yhdistelee lähtökohdat ja skenaariot.

Asiantuntijuutta tarvitaan skenaarioiden toteutumisen hallintaan ja ratkaisuihin. Olisihan se kiva että tätä tilannetta ei olisi. Ettei se kakka olisi housussa. Sinä someräyhääjä, puolesta tai vastaan, miten ajattelit toimintasi tilannetta muuttavan? Henkkoht en usko, että yhtään kenenkään meidän pulliaisen mielipide vaikuttaa asiaan yhtään mitenkään. Jos ratkaisu olisi lastata heidät laivaan ja lykätä Pohjanlahdelle, se varmaan olisi jo tehty. Jos ratkaisu olisi kutoa jokaiselle villasukat, sekin olisi varmasti jo tehty?

Rajat auki

Minusta on kyllä universaalilla tasolla ihan oikein, että suomalaiset herättää tumman käden koputus ikkunaan. Tunnen ajoittain häpeää suomalaisesta lintukoto-mentaliteetista. Rajat pitäisi meille saada auki, ja halvat lennot sunnybeachille ja alanyaan, mutta meille ulkomaalaisia, ei, ei, ei.  

Ironista tai ei, mielessäni on pyörinyt viimeaikoina muutamat markkinoinnin lentävät lauseet. Taaskaan en laiskuuttani jaksa metsästää lähteitä. Sopeudu tai kuole. Evoluutio, liiketoiminta, muutos. Maailma muuttuu, muutos ei ole vapaaehtoista. Kumman pitää sopeutua, kantaväestön vai maahanmuuttajan, vai pitäisikö ehkä molempien?

On harmi, että vain ääripäät ovat äänessä. Valtaosa meistä ja heistä suhtautuu asioihin varmastikin melko neutraalisti. En voi olla ainoa, kenen mielestä olemme jo ajautuneet ihan väärään suuntaan joutuessamme valitsemaan puolemme.

Minä en suostu valitsemaan puoltani. Luon mielipiteeni tunteiden ja muutaman valtamedian artikkelin perusteella, kuten suurin osa suomalaisista. Minulla on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ne selviää vain kysymällä. 

Ainoa, mitä näen nyt, on että meillä on tilanne, joka tarvitsee rukkasia.
Ilmottauduin vapaaehtoiseksi.