En vaan voi olla taas kirjoittamatta turvapaikanhakijoista. Olen nyt ollut siellä. Hätämajoituskeskuksessa. Useamman kerran, mutta kuitenkin ihan liian vähän. Olen joka ikinen kerta mennyt sinne "hetkeksi vähän jeesimään" ja joka ikinen kerta olen lähtenyt pala kurkussa pois, miten paljon olisi tehtävää...
Enkä ole edes keskustellut juuri tervehtimistä enempää yhdenkään turvapaikanhakijan kanssa. Juuri nyt koen auttavani suomalaisia. Niitä vapaaehtoisia, jotka pystyvät suuremmalla panoksella auttamaan. Minun osuuteni on ollut marginaalista, ja sekin lähinnä oman sädekehän kiillotusta. Että edes jotain.
Ne pienet hetkeni hätämajoituksessa ovat kuitenkin olleet minulle todella iso asia. Olen ymmärtänyt niin paljon. Ajatellut.
Ensinnäkin. Onhan se nyt herranjumala lottovoitto syntyä Suomeen. Vaikka se suomimies on vähän jähmeä ja joisi mieluummin liikaa kaljaa ja kattoisi formuloita, niin minä voin ihan pokkana ilmoittaa yhteen muutettuamme, että minä en sitten aio tässä talossa tiskata. Enkä tiskaa. Se tiskaa. Minä voin myös samalle miehelle ilmoittaa, että minä lähden nyt ryyppäämään, ja laittaudun nätiksi, ehkä jopa vähän seksikkääksi, ja se jää kotiin ja hoitaa mukisematta lapset. Myös sen toisen miehen siittämän, johon sillä ei ole minkäänlaista velvoitetta. Samalla minä tiedän, että voin keinuttaa peppuani tanssilattialla ihan turvallisesti. Tai olla keinuttamatta jossei huvita. Tuolle samalle miehelle minä ilmoitan, että nyt minä alan opiskelemaan arabiaa ja menen vapaaehtoistyöhön auttamaan ulkomaalaisia miehiä, naisia ja lapsia. Ja se on tietenkin lasten kanssa. Eikä se kysele vaan ajaa kiltisti pihaan, kun vien laatikkokaupalla pieneksi jääneitä ja käyttämättömiä mennessäni. Toistan tämän useita kertoja, eikä se vieläkään sano mitään, saati käytä tai uhkaile väkivallalla, vaikka tiedämme molemmat, että se on ainakin vähän erimieltä. Mutta kun meillä Suomessa on ihan ookoo olla erimieltä. Parisuhteessa. Maahanmuutossa. Tulen baarista kotiin ja siellä on hiljaista, tuoksuu saunapuhtaalta. Saunassa käytiin sekin keskustelu, että ei nyt sitten ihan kauheesti näistä kotona puhuta, kun ollaan eri linjoilla. Ja silti me jotenkin käsittämättömällä tavalla pystymme puhumaan lapsille asioista neutraalisti, mutta kuitenkin omaa kantaamme korostaen. Eikä lapset ole mitenkään sekaisin. Niistä on ihan ookoo keskustella asiasta eri näkökulmista. Ja sitten ne muodostavat ihan ikioman mielipiteensä ja sekin on kaikille ihan ookoo.
Saati että minun tarvitsisi pelätä ulkopuolista uhkaa kuten sotaa, poliisia tai edes naapuria.
Minä sen sijaan nostatan karvojani milloin mistäkin. Viimeksi siitä, kun sanovat mediassa, että meillä Suomessakin on köyhiä, että ensin pitäisi hoitaa heidät.
Minä olen yksi heistä, älkää helvetissä panko sanoja minun suuhuni. Kyllä minä tiedän miltä tuntuu saada paketti sieltä joulupuukeräyksestä. Siinä lukee: Tyttö 7kk. Paketista löytyy jonkun neuloma villa-asu. Minä itken. Se tuntui niin hyvälle. Että joku on halunnut auttaa meitä. Että joku on istunut illat ja neulonut minun lapselleni, hänelle ventovieraalle, lämmintä ylle. Pyyhin silmiäni nyt vieläkin kun kirjoitan ja muistelen sitä. Emme me sitä pakettia olisi tarvinneet. Ja olisin itsekin voinut neuloa kaiken lämpimän lapsille. Kyse oli eleestä. Auttamisesta.
Olin köyhä, kotihoidontuella elävä yyhoo. Asiat piti mennä toisin. Vaan kun ei mennyt. Sain toimeentulotukea. Kyllä se sama lapsi sai sukulaisiltakin lahjoja ja kyllä meillä on aina ruokaa ollut. Oli vain tiukkoja aikoja.
Olin jopa siinä kuuluisassa tilanteessa, että yhteiskunta maksoi minulle enemmän tekemättä mitään, kuin mitä silloisilla työmarkkinoilla oli tarjota. Suomessa se vaan menee niin. Suomeen syntyneille ja Suomeen paenneille. Että pidetään huolta.
Päätin lopulta ottaa riskin ja lähteä opiskelemaan. Se tiesi muuttoa toiselle paikkakunnalle ja talouden huonontumista entisestään, mutta ymmärsin, että se olisi väliaikaista ja toisaalta myös välttämätöntä, päästäkseni eteenpäin.
Ja se kannatti. Nyt asun taas kotipaikkakunnallani, minulla on korkeakoulututkinto, vakituinen työ rakastamallani alalla, kaksi lasta, omakotitalo ja koirakin heti kun kissoista päästään. Niin, ja se imuroiva suomimies. Elämä ei ole vaurasta, mutta turvallista. Voin ostaa ruokaa ja vaippoja miettimättä, onko niihin rahaa vielä ensi viikollakin.
Nyt on minun vuoroni auttaa. Mutta tiedättekö mitä. Olisin varmasti auttanut ihan niin suurella panoksella kuin olisin pystynyt 8 vuotta sittenkin. Silloin kun olin se köyhä suomalainen.
Enkä ole edes keskustellut juuri tervehtimistä enempää yhdenkään turvapaikanhakijan kanssa. Juuri nyt koen auttavani suomalaisia. Niitä vapaaehtoisia, jotka pystyvät suuremmalla panoksella auttamaan. Minun osuuteni on ollut marginaalista, ja sekin lähinnä oman sädekehän kiillotusta. Että edes jotain.
Ne pienet hetkeni hätämajoituksessa ovat kuitenkin olleet minulle todella iso asia. Olen ymmärtänyt niin paljon. Ajatellut.
Ensinnäkin. Onhan se nyt herranjumala lottovoitto syntyä Suomeen. Vaikka se suomimies on vähän jähmeä ja joisi mieluummin liikaa kaljaa ja kattoisi formuloita, niin minä voin ihan pokkana ilmoittaa yhteen muutettuamme, että minä en sitten aio tässä talossa tiskata. Enkä tiskaa. Se tiskaa. Minä voin myös samalle miehelle ilmoittaa, että minä lähden nyt ryyppäämään, ja laittaudun nätiksi, ehkä jopa vähän seksikkääksi, ja se jää kotiin ja hoitaa mukisematta lapset. Myös sen toisen miehen siittämän, johon sillä ei ole minkäänlaista velvoitetta. Samalla minä tiedän, että voin keinuttaa peppuani tanssilattialla ihan turvallisesti. Tai olla keinuttamatta jossei huvita. Tuolle samalle miehelle minä ilmoitan, että nyt minä alan opiskelemaan arabiaa ja menen vapaaehtoistyöhön auttamaan ulkomaalaisia miehiä, naisia ja lapsia. Ja se on tietenkin lasten kanssa. Eikä se kysele vaan ajaa kiltisti pihaan, kun vien laatikkokaupalla pieneksi jääneitä ja käyttämättömiä mennessäni. Toistan tämän useita kertoja, eikä se vieläkään sano mitään, saati käytä tai uhkaile väkivallalla, vaikka tiedämme molemmat, että se on ainakin vähän erimieltä. Mutta kun meillä Suomessa on ihan ookoo olla erimieltä. Parisuhteessa. Maahanmuutossa. Tulen baarista kotiin ja siellä on hiljaista, tuoksuu saunapuhtaalta. Saunassa käytiin sekin keskustelu, että ei nyt sitten ihan kauheesti näistä kotona puhuta, kun ollaan eri linjoilla. Ja silti me jotenkin käsittämättömällä tavalla pystymme puhumaan lapsille asioista neutraalisti, mutta kuitenkin omaa kantaamme korostaen. Eikä lapset ole mitenkään sekaisin. Niistä on ihan ookoo keskustella asiasta eri näkökulmista. Ja sitten ne muodostavat ihan ikioman mielipiteensä ja sekin on kaikille ihan ookoo.
Saati että minun tarvitsisi pelätä ulkopuolista uhkaa kuten sotaa, poliisia tai edes naapuria.
Minä sen sijaan nostatan karvojani milloin mistäkin. Viimeksi siitä, kun sanovat mediassa, että meillä Suomessakin on köyhiä, että ensin pitäisi hoitaa heidät.
Minä olen yksi heistä, älkää helvetissä panko sanoja minun suuhuni. Kyllä minä tiedän miltä tuntuu saada paketti sieltä joulupuukeräyksestä. Siinä lukee: Tyttö 7kk. Paketista löytyy jonkun neuloma villa-asu. Minä itken. Se tuntui niin hyvälle. Että joku on halunnut auttaa meitä. Että joku on istunut illat ja neulonut minun lapselleni, hänelle ventovieraalle, lämmintä ylle. Pyyhin silmiäni nyt vieläkin kun kirjoitan ja muistelen sitä. Emme me sitä pakettia olisi tarvinneet. Ja olisin itsekin voinut neuloa kaiken lämpimän lapsille. Kyse oli eleestä. Auttamisesta.
Olin köyhä, kotihoidontuella elävä yyhoo. Asiat piti mennä toisin. Vaan kun ei mennyt. Sain toimeentulotukea. Kyllä se sama lapsi sai sukulaisiltakin lahjoja ja kyllä meillä on aina ruokaa ollut. Oli vain tiukkoja aikoja.
Olin jopa siinä kuuluisassa tilanteessa, että yhteiskunta maksoi minulle enemmän tekemättä mitään, kuin mitä silloisilla työmarkkinoilla oli tarjota. Suomessa se vaan menee niin. Suomeen syntyneille ja Suomeen paenneille. Että pidetään huolta.
Päätin lopulta ottaa riskin ja lähteä opiskelemaan. Se tiesi muuttoa toiselle paikkakunnalle ja talouden huonontumista entisestään, mutta ymmärsin, että se olisi väliaikaista ja toisaalta myös välttämätöntä, päästäkseni eteenpäin.
Ja se kannatti. Nyt asun taas kotipaikkakunnallani, minulla on korkeakoulututkinto, vakituinen työ rakastamallani alalla, kaksi lasta, omakotitalo ja koirakin heti kun kissoista päästään. Niin, ja se imuroiva suomimies. Elämä ei ole vaurasta, mutta turvallista. Voin ostaa ruokaa ja vaippoja miettimättä, onko niihin rahaa vielä ensi viikollakin.
Nyt on minun vuoroni auttaa. Mutta tiedättekö mitä. Olisin varmasti auttanut ihan niin suurella panoksella kuin olisin pystynyt 8 vuotta sittenkin. Silloin kun olin se köyhä suomalainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti