Unohtuupahan poliittiset ahdistukset kun tilalle tulee uusia ahdistuksia. Eerikan tapaus. En voi olla lukematta enkä lukea itkemättä. Mikä noilla ihmisillä on? Onko ne pahoja? Sairaita? Miten paskoissa oloissa meidän hyvinvointisuomessa lapsia pidetään ja miten paljon? Mä vihaan ihmisiä. Mä en voi olla kulkematta kaupungilla miettimättä kuinka monta pedofiiliä, naistenhakkaajaa tai muuta vastaavaa vastaan kävelee. Kuvottaa.
En pystyisi päivääkään tekemään alan töitä. Onneksi on niitä jotka pystyvät. Toivon että alalle jatkossakin riittää kunnioitusta niin lainsäädännössä kuin palkkauksessa. Toivon että Suomesta löytyy sijaisperheitä. Tiedän ettei toivominen riitä. Jonkun pitää niinsanotusti uskaltaa työntää kädet paskaan. Minä en uskalla.
Itse teen työtä josta tasaisin väliajoin voi potea huonoa omaatuntoa. Järjestän tapahtumia. Enimmälti lipputuloilla mutta myös verovaroin. Siinä sitä voi kaksinaismoralisti itkeä viulujen ja bassojen tahdissa värivalojen ja kulttuurikerman keskellä että onpa kurja maailma. Käsiä pitää harvemmin liata. Leikkaan liimaan askartelen hiirtä klikkailemalla.
Ei sillä. Rakastan työtäni. Ei maailmantuska harteillani kauaa kerrallaan viihdy.
Tänään paetaan todellisuutta Viulunsoittaja katolla -musikaaliin ja ehkä vähän vauvantekohommiin. Tosin tällä tahdilla vaikuttaa todennäköisemmältä, että kuolevuus säilyy syntyvyyttä suurempana vielä tovin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti